Täällä Pohjantähden alla –radiosarja on loppunut. Sen viimeisiä jaksoja taitaa vielä pyöriä Yle Puhe –kanavalla. Kirjoitin sarjasta tässä blogissani jokseenkin säännöllisesti, koska koin että tuon kuunnelmasarjan alkuunpanijana se kuului velvollisuuksiini. Sarja onnistui minusta hyvin. Se että siinä oli kolme eri dramatsisoijaa ja kolme eri ohjaajaa ja kolme eri äänisuunnittelijaa sekä joissakin yhden ja saman roolihenkilön osissa jopa useampi näyttelijä, toimi hyvin. Ääni-ilmaisullisestikin sarjassa tapahtui haluttu ja suunniteltu vähittäinen muuttuminen konkreettisesta abstraktiin. Hienoa oli myös lauluilla taustoittaminen, kohtauksesta toiseen siirtyminen ja jopa tarinan kuljettaminen niiden avulla. Radiossa tarinan, teeman ja rakenteen yhtenäisyys on näkymättömyyden eli mielikuvan yhtenäisyyttä. Kun sarja piti siitä jokseenkin hyvin huolen, sen kokonaisuutta voi pitää erittäin onnistuneena. Nyt toki vain toivoisi, että tekijänoikeussopimukset olisivat jo niin kehittyneitä, että tuota sarjaa voisi milloin tahansa ladata netistä itselleen ja/tai ostaa cd (tai dvd) –levynä kaupasta.
Toinen sarja, jonka syntymiseen osallistuin vielä Radioteatterissa ollessani (jossa siis olin maaliskuun loppuun viime vuonna) on parhaillaan Ylen netissä ilmestyvä podcast-kuunnelmasarja ”Kaksipäisen vekaran varjossa”. Sehän on Juha Vuorisen vain ladattavaksi toteutettu sarja, joka lähestyy todellisuutta, tässä tapauksessa Hitlerin psykohistoriaa, ns. kansan naurukulttuurin kautta. Tämä käsite ”kansan naurukulttuuri” on neuvostovenäläisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan Mihail Bahtinin (1895-1975) käyttämä ja hän tarkoittaa sillä keskiaikaista, mm. Rabelais’n teoksissaan viljelemää, kaikkea hienoa, sivistynyttä, sievistelevää, ylevää ja (teko)pyhää pilkkaavaa kulttuuria. Sellaista jossa esim. kaikki ruumiin nautinnot kuvataan suurennellusti, suurella ilolla, liioitellun pikkutarkasti. Mikään asia ei ole tabu, kaikkein vähiten seksi, ulostaminen ja uskonto.
Olen aikaisemminkin sanonut, että Vuorinen liittyy saumattomasti tähän rabelaismaiseen karnevalismin traditioon. Sen todistaa nyt tämä ”Kaksipäisen vekaran varjossa”. Se myös osoittaa sen, miten ahtaita sellaiset käsitteet kuin ”taide” ovat, kun tullaan kansan naurukulttuurin alueelle (ja jakelutavoissa podcastingiin). Bahtin vetosi Gogoliin joka sanoi, että ”naurun valtavaa voimaa ei kuulla, sillä maailma sanoo, että se mikä on naurettavaa, on alhaista. Vain sitä mikä on lausuttu ankaralla ja jännittyneellä äänellä, sanotaan korkeaksi.” Alhainen, madallettu, kansanomainen antaa naurulle ”jalot kasvot”, kuten Gogol lisää. Kansanomaisen historia on kulkenut eri polkua kuin korkeakulttuurin historia. Ja siksipä kansanomaisen arvottaminen ja mittaaminen korkeakulttuurin kriteerein on aina tuottanut vaikeuksia. Saattaa jopa tällä hetkellä tuottaa vaikeuksia sovitella tätä kansan naurukulttuuria paljon kiisteltyyn Ylen julkisen palvelun tehtävään. – Minusta asiassa ei ole mitään epäselvää: Yle tekee pitkää matkaa hallinnon ja viranomaisten sivistysprojektista kohti kansaa, jolla on kyky kyseenalaistaa ja tehdä naurettavaksi. Matka on pitkä ja pelottava.
Lauluntekijä Juha Vainio, joka ymmärsi kansan naurukulttuuria, sanoi eräässä haastattelussa, että nähdessään Kotkan lyseon ekaluokklaisena poikien vessan seinään isoilla kirjaimilla raapustetun tekstin: ”ISTUN TAIKKA KÄVELEN, PERSE SOITTAA SÄVELEN”, hän ymmärsi että tuon paremmin ei voi sanoa. Siitä alkoi hänen mieltymyksensä riimeihin. Tämä kuvaa myös sitä, miten kansanomaisessa ilmaisussa sekä muoto ja sisältö että viestinnän väline ja vastaanottotapa kietoutuvat yhteen ja saavat naurun avulla jalot kasvot. Kaikki klaffaa kohdalleen ja meitä naurattaa, koska me tiedämme että se on totta.
Kun 1970-luvulla opiskelija-asuntolamme lähikaupan kassalla myytiin Veikko Huovisen ”Veitikkaa”, en halunnut kirjaa ostaa, koska silloisesta vastaanottohorisontistani ajattelin sen olevan mautonta vakavien natsirikosten vähättelyä. Koska nyt en enää ajattele niin, kuvittelen suvaitsevaisuuden sekä itsessäni että kulttuurissa yleisestikin lisääntyneen. Juha Vuorinen jatkaa Huovisen perintöä: ei ole mitään asiaa, ilmiötä tai tapahtumaa maailmassa, jolle olisi predestinoitu vain vakava ja ankara käsittelytapa. Hitlerin siamilaiset kaksoset on hyvä lähtökohta. Ja se että he ovat ihonväriltään erilaiset, lisää kierroksia.
