Tein viime vuonna radiosarjan otsikolla Kuunnelman tiet. Se lähti pyörimään Radio 1:ssä ja Yle Puheessa marraskuussa ja maanantaina 19. 1. on sen viimeisen eli 12:nnen jakson ensilähetys YR1:ssä. Sarjassa halusin kuvailla niitä lähtökohtia ja suuntia, joita radiodraamalla on sen syntyhetkistä lähtien eri aikakausilla ollut.
Radiodraama syntyi n. 90 vuotta sitten. Sen kehityshistoria ei ole kovin pitkä. Aluksi ajateltiin että radiodraama on teatteria ilman visuaalisuutta. Tämä ajatus osoittautui, radiodraaman onneksi, kapeaksi ja pinnalliseksi. Melko nopeasti radiodraaman (josta aluksi käytettiin suomenkielessä termiä ”kuullelma”, kunnes termiksi vakiintui ”kuunnelma”) pioneerit alkoivat luoda radiodraamasta omaa itsenäistä ilmaisumuotoaan. Sen kehitys on tietenkin kulkenut yhtä jalkaa teknisen kehityksen myötä. Ja samalla se on tehnyt peräeroa teatterinäytelmään, eräänlaiseen synnyttäjään ja äitiinsä.
Radiodraaman historia on niin lyhyt, että minäkin, joka toimin aika pitkän osan työelämästäni Ylen Radioteatterissa, tulin osallistuneeksi tämän historian luomiseen sen viimeisen neljänneksen verran.
Pidin Kuuunnelman tiet –sarjan tekemisessä varani, etten kuunnelman valitsemista teistä ja kulkuväylistä puhuessani sotke omaa radioteatteriaikaani asiaan ollenkaan. Siksipä tarkastelukulma kuunnelmaan on taaksepäin katsova. Olen silti varma, että monia noista teistä kuuunnelma edelleen kulkee. Se avaa uusia koko ajan, mutta suurin osa vanhoista on kulkukelpoisia yhä vain.
Sarjani viimeisessä jaksossa kerron ns. äänitaiteesta. Siitä radiodraaman lajityypistä, joka ei itse asiassa ole draamaa lainkaan, vaan sellaista äänellistä ilmaisua, joka sijoittuu kuunnelman, musiikin ja radiodokumentin välimaastoon tai ottaa vaikutteita noista kaikista.
”Uusi kuunnelma”, ”neus Hörspiel”, on jo vanha saksalainen käsite 1960-luvulta, jolla alun perin haluttiin tekniikan kehityttyä tarpeeksi, erottautua dialogi- ja teatteritraditioon tukeutuvasta radiokuunnelmasta omaksi elektroniikan keinoja viljeleväksi ja niillä itseään ilmaisevaksi taiteenlajiksi.
Elektronimusiikki, dokumenttimateriaali ja äänitettyjen näyttelijä-äänien manipulointi synnytti ns. kokeellisen kuunnelman, jonka ilmaisukeinot tänä päivänä ovat kuunnelmatuotannossa jokapäivää. Juuri noita elementtejä ohjaajat ja äänisuunnittelijat käyttävät luodessaan tämän päivän radiodraamojen kuulomaailmaa.
Kuunnelman tiet –sarjan 12. ja viimeinen jakso myös hiukan viittaa jopa tulevaisuuteen. Siihen miten me hyvinkin pian saatamme kuljettaa äänellisen fiktion maailmaa omiin todellisiin tiloihimme ja tilanteisiimme. Tämän mahdollistaa nykyinen äänentallennus- ja äänenvälittämistekniikka. Radiodraama ei ole (kohta) enää radiodraama, koska se ei tarvitse radiota tullakseen yleisön saataville. Audiofiktio on oikeampi termi sille. Mitä se ikinä voisikaan olla suomeksi?
Radiodraaman menneisyyteen tutustuessani olen tullut täysin vakuuttuneksi, että tämä draaman lajeista ainoa, joka ei tarvitse toteutuakseen visuaalisuutta, tulee säilymään ja kannattaa säilyttää juuri siksi, että se avautuu sisäänpäin. Vastaanottaja itse on vastaanotossa aktiivinen ja kuvia luova.
Ylen arkistossa on n. 10 000 digitalisoitua kuunnelmanimikettä. Se on valtava kokonaisuus erilaisia kuljettuja polkuja ja teitä. Siellä on paljon mielenkiintoista, mutta unohtunutta talenttia, ajatuksia, filosofiaa, estetiikkaa – ja nostalgiaa. Toivonpa että tekijänoikeudet saataisiin pian siten ratkaistuiksi, että aluksi vaikkapa 500 tai 1000 kuunnelmaa (jotka sinun on pakko tuntea) voitaisiin sijoittaa Ylen podcastin-palveluun kaikkien ladattavaksi. Kuunnelman näkymättömyyden ei tulisi merkitä sitä, että se on kuulumaton.
