Jatkan vähän samasta aiheesta kuin kollegani J.-P. Pulkkinen äskettäisessä blogimerkinnässään. Olen samaa mieltä, että äärimmäinen hifistely ja aina vain uusin ominaisuuksin varustetuilla vastaanotinlaitteilla ylvästely ei ole sama asia kuin radio-ohjelman kuuntelu. On selvää, että radiosta tulee ääntä, jota ei voi ymmärtää tai josta ei voi nauttia, ellei siitä saa selvää tai sitä ei kuule. Mutta muutahan ei periaatteessa tarvita kuin että kuulee. Tämä on perusasia.
Sitten taas ohjelmien lähettäjäpuolella eli täällä missä ohjelmat tehdään, halutaan tehdä sellaista ääntä, jonka laatu on hyvä, sellaista jota on miellyttävää kuunnella, sellaisia akustisia ja tilallisia ympäristöjä, sellaisia äänitehosteita ja äänimaailmoja, jotka tuovat kuulijalle ymmärtämyksen lisäksi myös kokemuksellisen elementin. Tehdään siis erinomaisella laadulla ja toivotaan, että vastaanottajalla on hyvät vastaanottimet.
Kun Koskelan Jussi Täällä Pohjantähden alla –sarjan ensimmäisessä jaksossa raivaa suota, kuulija kuulee että ollaan ulkona, avarassa paikassa, jossa linnut laulavat, vesi lotisee ja ihminen liikkuu. Tämä kaikki on tehty studiossa erillisistä paloista: näyttelijät ovat nauhoittaneet käsikirjoituksen mukaiset repliikkinsä, äänisuunnittelija on luonut ulkoakustiikan, etsinyt erilaisia lintujen ääniä ja tuulen suhinaa, tehnyt veden litinän ja liittänyt nämä kaikki yhteen niin että kuulijalle syntyy käsitys siitä, missä ollaan, mitä tapahtuu ja mistä puhutaan. Mutta kuulija myös kokee korvillansa, näkee siulunsa silmin, missä Jussi on, mikä on se sosiaalis-henkinen tilanne ja tila, missä hän on.
Tässä mielessä soundit ovat kyllä olennainen asia. Niillä kuunnelmassa jäsennetään niitä maailmoja, joissa tapahtumat etenevät. Kuunnelmaa ei tehdä niin, että kaikki se äänellinen maailma, jonka kuulija kuulee, äänitettäisiin yhdellä kertaa. Kuten sanoin, näyttelijät äänitetään erikseen pienissä pätkissä, akustiikat, äänimaisemat, tehosteäänet, musiikit, kaikki tehdään ja äänitetään erikseen. Kuunnelman varsinainen tekeminen on sitten näiden erillisten elementtien miksaamista eli leikkaamista ja liittämistä yhteen, ja äänimassojen tasapainottamista. Näin luodaan rytmi ja tempo kokonaisteokselle eli luodaan teos.
Meidän alallamme, siis kuunnelman ja radiodokumenttien (featureohjelmien) tekijöiden keskuudessa puhutaan usein soundeista, surroundäänestä, radiofoniasta sellaisena enkelinä, joka pelastaa radioteokset tulevaisuudelle. Uskotaan että monipuolinen ja teknisesti edistynyt soundimaailma on se puuttuva rengas kuunnelman ja nykykuulijan välillä. Meidän on kuitenkin syytä muistaa, että on paljon ihmisiä, joilla on särisevä monoradio keittiön nurkassa, ja heidänkin on saatava radio-ohjelmista selvää.
Toiset siis luovat äänellisiä taideteoksia, joiden laatu on korkeinta luokkaa ja toiset ottavat niitä vastaan kidekoneen tasoisilla vehkeillä. Tässä se jännitekenttä, miinakenttä, jonka läpi jokaisen kuunnelmantekijän on kerta toisensa jälkeen juostava.
