Raamatun kuvaamia pääsiäisen tapahtumia kutsutaan kärsimysnäytelmäksi. Näytelmäksi, siis esitykseksi eli fiktioksi. Olen työskennellyt koko ikäni fiktion eli sepitteen parissa. Viimeksi Radioteatterissa vuodesta 1986 tähän kevääseen.
Otetaan vaikkapa Matteuksen kuvaama kärsimysnäytelmä, tunnettu tarina Mestarin viimeisistä päivistä, illallisesta oppilaidensa kanssa, rukoilemisesta Getsemanessa, kuulustelusta, tuomiosta, teloittamisesta, hautaamisesta ja lopuksi kuolleistaheräämisestä. Tämä on dramaattinen tarina, mutta historiankirjoitukseen sitä ei pidä sotkea. Se joka tarinan on kirjoittanut (Matteus), kuljettaa kahta juonilinjaa vuorottain: päähenkilön vääjäämätöntä ajautumista (valmistautumista) kuolemaan ja vastustajan eli viranomaisten vehkeilyä hänen kiinnijoutumisekseen ja tuomitsemisekseen.
Tarina rakentuu draamallisista kohtauksista. Nautitaan illallinen, jonka aikana mestari paljastaa että yksi oppilaista kavaltaa hänet. Samalla hän tarjoaa kumppaneilleen leipää, jonka sanoo olevan oma ruumiinsa ja viiniä, omaa vertaan. Illallinen on eräänlainen vertauskuvallinen ihmisuhri.
Kolmilukuun kirjoittaja on mieltynyt. Kolmeen kertaan mestari vetäytyy yöllä rukoilemaan yksinäisyyteen. Rukouksen sisällön kaikkitietävä kertoja kertoo lukijalle. Päähenkilö on ottanut kanssaan valvomaan kolme oppilastaan. Kolmeen kertaan hän vastaa esitettyihin kysymyksiin samalla tavalla: ”sinä sen sanoit”. Ensin kavaltaja-oppilaalleen, sitten ylipapille ja lopuksi maaherralle. Kun hänet vangitaan, hänen väitetään sanoneen että hän voisi päivässä tuhota Jerusalemin temppelin ja sitten rakentaa sen uudelleen kolmessa päivässä. Lempioppilas kieltää mestarinsa kolmasti, kunnes kukko kieunnallaan herättää hänet todellisuuteen. Kolme kuolemaantuomittua riippuu ristillä. Mestari nousee kuolleista kolmantena päivänä, ja julistaa lopuksi lähetyskäskynsä Isän, Pojan ja Pyhän hengen kolmiyhteiseen nimeen. Voisiko lyhyessä tekstissä useampaan kertaan viljellä tätä kirjallista keinoa.
Mestaria ei vapauteta, vaikka maaherran vaimo sitä jopa suosittelee. Kansa haluaa vapautettavan tavallisen pahantekijän. Mestari joutuu kärsimään häpeällisen teloituksen, joka tuottaa maksimaalisen kärsimyksen. Tämä kärsimys on kärsittävä ihmisenä, jotta ennustukset, kirjoitukset, kävisivät toteen. Kuoleman huuto: Eeli, Eeli lama sabaktani! Ja samalla hetkellä maa järisee, temppelin esirippu repää, kuolleita nousee haudoistaan.
Hänet haudataan kallioluolaan ja suuri kivi sulkee sen suuaukon. Kolmantena päivänä enkeli tulee taivaasta ja poistaa kevyesti kivenlohkareen suulta, Mestari herää kuolleista ja lähtee hautakammiosta naisten ollessa todistamassa tapahtunutta. Lopuksi hän tapaa oppilaansa ja pyytää näitä kertomaan kaikille, mitä ovat nähneet ja kokeneet. ”Menkää ja tehkää...”
Hyvän tarinan lukijat tajuavat sepitteeksi, mutta kokevat uskottavaksi. Tämä on fiktiivisen ja draamallisen taiteen perustotuuksia. Tarina sisältää jotakin, mikä tuntuu todelta meidän maailmassamme, vaikka (tai ehkä koska) se esitetään vertauskuvan muodossa. Tässä tapauksessa ihmistä ikiaikaisesti askarruttava asia, kuolema ja siihen liittyvä kärsimys, selitetään onnellisella lopulla. Kuolema ei ole pimeä luola, vaan me jatkamme jossakin muussa muodossa elämää. Missä muodossa, ei ole uskottavuuden, vaan uskon asia.
Kaikki kirjoja lukeneet havaitsevat, että tämänkin tarinan on joku sepittänyt ja käyttänyt kirjallisuuden keinoja: kaikkitietävää kertojaa, toistoa, tapahtumapaikkojen vaihtelua, dramaattisia kohtauksia ja poikkeuksellisia tapahtumia. Suhteellisen lyhyeen tarinaan hän on saanut mahtumaan huomattavan määrän käänteitä. Ihmettelen jos joku tämän tarinan ottaa kirjaimellisesti, historiankirjoituksen metodeilla tätä ei todellakaan ole laadittu.
Jos joku esittäisi tämän tarinan synopsiksena eli lyhyenä tapahtumaselostuksena meille käsikirjoitusten vastaanottajille nyt, pystyisimmekö lukemaan mitä se sisältää?
