"Julkinen palvelu” – termi jolla Yleisradiota määritellään. Näin tehdään Ylen ulkopuolella, mutta myös Ylen sisällä. Käytin itsekin tuota termiä sujuvasti niiden vuosien aikana, jolloin vastasin radion draamaohjelmistosta ja jolloin radion roolia ylipäänsä ja Yleisradion roolia erikseen olin mukana pohtimassa lukuisissa työryhmissä. Nyt kun en enää pariin kuukauteen ole kuulunut Ylen henkilökuntaan, huomaan että tuo termi ei ole ollenkaan paras mahdollinen.
”Julkinen” viittaa johonkin yleiseen, yhtäläiseen ja viralliseen, melkeinpä pakolliseen. ”Palvelu” ei tuo mieleen ohjelmia, eri välineitä eikä jakelualustoja. Se on jotakin, jota alentuvasti tarjotaan hiukan yksinkertaisille. Kuin kansaneläkelaitos.
Kun ”julkinen palvelu” tuo tällaisia mielleyhtymiä, ei heti tule mieleen yhteisö joka tuottaa ohjelmia televisioon, radioon, verkkoon, kuvaa, ääntä, tekstiä. Termi haluaa hukuttaa ajatuksista sellaisen välinekokonaisuuden, joka pitää meidät ajan tasalla siitä, mitä juuri nyt on meidän maailmassamme menossa, mutta samalla se tähtää olemassolon kysymyksiin niin tiedollisesti, kultturisesti kuin historiallisestikin. Se vastaa, ei vain kysymykseen mitä tapahtuu nyt ja mitä tapahtuu todella, vaan myös kysymykseen keitä me olemme ja miksi me olemme.
Ja tätä tehtävää varten on monia välineitä, useita televisiokanavia, lukuisia radiokanavia, monenlaisia verkkotarjontoja. Ei ole kysymys välineestä, joka vain odottelisi kriisiä, jotta voisi sitten toimia viranomaistiedotteiden välittäjänä.
Näinä päivinä julkista palvelua määritellään usealla eri tavalla: ohjelmien kautta, ohjelmatyyppien kautta, yleisön kautta, yhteiskunnallisten tehtävien kautta. Pitäisi löytää ohjelmat ja ohjelmatyypit, joita sitten lähetettäisiin niitä haluaville pienryhmille täyttämään tiettyä yhteiskunnallista velvoitetta. Kuten esim. uutisia saamenkielellä tai kuunnelmia yli 60-vuotiaille.
Minusta tällaisilla määrittelyillä ei koskaan saada selville, mitä julkinen palvelu on. Syntyy vain erilaisia listoja, joista sitten voidaan äänestää, mitä ohjelmia enemmistö pitää julkisena palveluna. Ei se näin mene.
Kuuntelen parhaillaan RSO:n konserttia radiosta. Päivällä kuuntelin Paavo Haavikon kuunnelman. Kumpaakaan ohjelmaa en hakeutunut kuuntelemaan, avasin radion ja se vei mukanaan. Ei mainoksen mainosta, ei narsismin täyttämää juontajaa tovereineen höpisemässä humpuukia, vaan toimitettua, harjoiteltua, osattua tarjontaa. Saan sitä mitä en ole tilannut. Joudun kokemusten ja asioiden äärelle, joista voin ymmärtää mitä sielulla tarkoitetaan.
Sanoin aina, että radio- eli audiodraama jos mikä on julkista palvelua. Se on radion synnyttämä taiteen laji. Sitä ei olisi ilman radiota, se on kehittynyt lavateatterin välittämisestä ja taltioinnista omaksi audioilmaisukseen. Ja sellaisena se nyt hakeutuu uusiin lähetys- ja vastaanottomuotoihin. Mutta ei se mitään julkista palvelua ole, vaan yhteistä suomalaista kulttuurikehitystä. Todellisuutta.
Radioteatteri teki viime syksyn ja tämän kevään aikana mm. kaksi merkittävää draamasarjaa: Juha Vuorisen 12-osaisen podcast-draaman ”Juoppohullun bonusraita” (joka on parhaillaan tarjolla) ja 21-osaisen Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” –dramatisointisarjan (joka alkaa elokuussa). Juoppohullu edustaa rablaisemaista hyvän maun karnevalisontia ja Pohjantähti historiallis-esteettistä kansallistutkiskelua.
Jos julkista palvelua on määriteltävä ohjelmien kautta, niin nämä ovat sitä.
PS. Nyt tulee ohjelma Ludwig Wittgensteinista ja Wienistä, loistavaa.
