Olin 19 vuotta Radioteatterin päällikkönä, maaliskuusta 1990 maaliskuun loppuun 2009. Olin vastuussa sen lafkan, osaston, toimituksen, osaamiskeskuksen - mitä nimeä siitä ikinäkään käytettiin ja käytetään – sekä ohjelmistollisesta että taloudellis-hallinnollisesta toiminnasta. Ja nyt on aika päästää irti. Luovuttaa. Luopua.
Se ei ole helppoa, koska tuntuu että mikään ei tullut valmiiksi näiden vuosien aikana. En tosin oikein osannut nähdäkään mitään, minkä olisi voinut siten määritellä että sen voisi sanoa joskus valmiiksi tulevan. Mutta luulen, että jos olisi itselleen pystynyt asettamaan jonkinlaisen valmiuskriteeristön ja sen sitten vielä kyennyt täyttämään, olisi irtipäästäminen helpompaa. Voisi sanoa seuraajalleen: se on siinä, se on valmis, ota ja tee mitä tahdot.
Mutta ei. Nyt on jätettävä jotakin keskeneräistä. Päämäärä tuntui koko ajan vain liukuvan sitä kauemmas mitä lähemmäs sen luuli tulevan. Viimeisinä vuosinani halusin, että Radioteatteri ajaisi poleemisempaa linjaa, kävisi yhteiskunnallisten asioiden kimppuun ja repisi niitä auki siten kuin draama repii.Yksilöiden tarinoiden ja kohtaloiden, taisteluiden ja kärsimysten kautta. Mutta päädyinkin klassikkodramatisointiin, Täällä Pohjantähden alla –romaanin laajaan radiosarjaan, 21-osaiseen joka täyttää ensi syyskauden radioteatteriohjelmiston Yle Radio 1:ssä. En tiedä onko tässä kyseessä paradoksi vai onko tässä sittenkin se polemiikin siemen. Linnan romaani on monelle tuttu, mutta monelle se ei ole tuttu. Moni tietää hyvin hyvin päällisin puolin mistä siinä on kysymys, mutta ei tiedä millaisten vaiheiden kautta Koskelan perhe Suomen historiaa luo ja sen iskuja ottaa vastaan. Monen odotukset joutuvat varmasti poleemiseen suhteeseen Pohjantähti-sarjan kanssa.
Ja minä itse, miksi näitä mietin, kysyi Eino Leino. Ja niin on minunkin tehtävä. Olen siirtynyt, niin sanoakseni, eetterin tälle puolelle. Kuuntelemaan vastaanottimesta kuunnelmia, radiodraamaa. Se on uusi asema, enkä tiedä miten siihen sopeudun. Aluksihan kaikki mikä ohjelmistossa on, on minulle tuttua ja olen siitä vastannut. Mutta tosiasia on, että minun aikani Radioteatterissa on ohi. Voin rentoutua, voin säästää päätäni varttitunnin välein sinne pulpahtavilta radiodraamaideoilta, hallinnollisilta ongelmilta, henkilöstön kehittämiseltä, talouden niukuudelta.
Voin kuunnella kuuntelemisen ilosta. Sillä ilo se on. Suuri ilo!
