Kun tänään istuin Tamminiemen taidemuseon edustalla olevalla kivestä veistetyllä penkillä, aloin yhtäkkiä katsoa penkkiä tarkemmin. Sen selkänojaan oli veistetty ihmiskasvoja. Koko penkki alkoi tuntua jotenkin tutulta. Alpo Jaakola. Jep jep. Tämän täytyy olla Jaakolan veistämä. Kiersin penkkiä ympäri ja sen selkänojan takapuolelta löytyivätkin nimikirjailimet AJ ja jokin vuosiluku, jota en painaut mieleeni.
Alpo Jaakola on minulle läheinen kuvataiteilija. Jo 60-luvulla tutustuin hänen taiteeseensa. Silloin se tuntui kiehtovalta, mutta vähän liian naiivilta eikä niin suoraan kantaaottavalta ja radikaalilta kuin olisin voinut toivoa. 1990-luvulla tutustuin Jaakolaan uudelleen äänitaiteilija Mikael Sieversin imponoimana. Hänellä oli äitinsä kautta suhde Jaakolaan. Kuulin Jaakolasta tarinoita ja aloin seurata hänen taidettaan taas uusin silmin. Hänhän oli materiaalien työstäjä. Hänelle taide tuntuu olleen kunkin materiaalin työstämistä ammattimaisesti, niin että tuo materiaali näyttää siltä mitä se on, mutta samalla kuvaa jotakin mitä se ei ole. Ja Jaakolan materiaalien määrä on lukematon. Betonista rautaan ja teräkseen, puusta sammaleeseen ja öljyväristä grafiikkaan.
Sievers oli saanut Jaakolalta kuultavaksi tämän äänittämiä yksinpuheluita. Jaakolalla oli tapana puhua kasettimankalle ajatuksiaan taiteesta, uskonnosta, elämästä ja kertoa tarinoita, antaa tajunnanvirran viedä ja laulaa lauluja. Tästä materiaalista Sievers sitten teki v. 1993 Radioteatterille kahden ja puolen tunnin mittaisen ohjelman. Hienon henkilö- ja taitelijakuvan. Tuossa ajassa kuulijanakin ehdin tutustua taitelijan ajatus- ja näkemismaailmaan. Hänelle merkitsi myös kuuleminen paljon, ja äänet. Hän oli visuaalisen lisäksi myös auditiivinen ihminen, ei kai hän muuten olisi omia puheitaan nauhoittanutkaan.
Olen nyt 2000-luvulla ollut sitten aika paljon yhteydessä loimaalaisiin kulttuurihenkilöihin. Alun perin välittäjänä tässä asiassa oli Pentti Kemppainen, legendaarinen radiomies ja nykyinen tyttöbändin manageri. Hän entisenä loimaalaisena tuki sitä ajatusta, että Loimaalle perustetaan kuunnelmayhdistys. Eikä tämän ajatuksen yhtenä taustavoimana vähiten ollut Pirkko Jaakola, Alpon sisar, omaperäinen ja -laatuinen kuunnelmakirjailija. Nyt olen sitten useita kertoja ollut tämän yhdistyksen tai kaupungin tilaisuuksissa kertomassa kuunnelmasta ja radiodraaman jalosta taidosta. Ja aina se on jotenkin kietoutunut joka Alpo tai Pirkko Jaakolan tuotannon ympärille.
Tätä kesää varten, joka on alkanut kaikenlaisia ulkotapahtumia ajatellen tavalla jota vähiten odotimme, suunnittelimme ja toteutimme ystäväni Eero Aron, Radioteatterin tuottaja-äänisuunnittelijan kanssa Alpo Jaakolan patasaspuistoon ääniteoksen ”Mitä kuuluu?” (tuotanto Yle/Radioteatteri). Idea oli minun, kun kysyin vuosi sitten ääneen patsaspuistossa, onko Loimaalla aikomus panna Jaakolan patsaita ”puhumaan”? Kaupungin kulttuurivastaava Juhani Heinonen sanoi, että tee sinä se. Minä pyysin Eeroa Aroa kumppanikseni. Ja niinpä tällä hetkellä tuossa puistossa kymmenkunta patsasta on saanut äänen. Niiden sisään kätketyt kaiuttimet eivät soita mitään Jaakolan taiteen tulkintoja, ne eivät kommentoi hänen aihemaailmaansa, ne ovat vain meidän assosiaatioitamme tuon merkittävän taiteen äärellä. Oli hauskaa tehdä teosta, jolla on suhde Jaakolan taiteeseen, mutta jolla ei kuitenkaan ole. Olemme vain halunneet, että ääniteoksemme ei olisi pahassa ristiriidassa patsaspuisteon olemuksen kanssa, mutta muuten huutaisi vapaana kuin Tarzan kutsuhuutoaan tai ääntelisi niin, että kuulija näkisi mitä me emme näe.
