Nyt kun 21-osainen Täällä Pohjantähden alla –kuunnelmasarja (joka tulee siis 9.8.2009 alkaen Yle Radio 1:stä) alkaa olla pääosin valmis, tulee mieleen kysymys joka minulle esitettiin heti kun olin kuullut ensimmäisen valmistuneen jakson: kuulostaako se siltä miltä ennakkoon kuvittelit. Vastaus on: ei ja kyllä.
Silloin kun en itse ohjaa, on etukäteen aika vaikea kuvitella, miltä jonkun toisen työ kuulostaa. En ole muusikko, en kuule soundeja päässäni. Luen käsikirjoituksen ja ymmärrän sen perusteella kohtausten muodostaman rytmin, kunkin kohtauksen sisäisen dynamiikan, tapahtumien vuon ja teemojen kehittelyn, mutta sitä miten ohjaaja kuunnelman elementit painottaa, mihin ikään kuin pysähtyy ja minkä ohi rientää kepeämmin, sitä en etukäteen kuvittele. Sen paremmin kuin näyttelijöiden tulkintatapaa, intensiteettiä, heidän välistään kontaktia, näyttelijä-äänten ”yhteissointia”. Tai äänisuunnittelijan äänityksellisiä ja akustisia ratkaisuja ambiensseineen ja tehosteineen. Tässä mielessä sarja (toisin sanoen tähän asti kuulemani jaksot) ei kuulosta siltä, mitä odotin. Koska en odottanut mitään. Se ei kuulu tapoihini.
Mutta eräässä mielessä se kuitenkin kuulostaa siltä, mitä odotin. Suuri linja, Väinö Linnan epiikka, soveltuu radiosarjaksi hyvin. Sen kuvittelin jo etukäteen, en kai muuten olisi tähän hankkeeseen uskaltanut ryhtyäkään. Linnan realismille ei ole tehty mitään käänteentekeviä muutoksia. Mennään kirjan mukaan. Mutta dramatisoijien ja ohjaajien ratkaisuissa on käytetty keinoja, joilla esitys tulee nykykuulijalle tuttuun kuunteluhorisonttiin. Puhun nyt esim. sarjan leikkaustavasta, äänimaailman selkeydestä, näyttelemisen artistisuudesta. Sarja kuulostaa Linnalta, sen voi sanoa.
Mutta enemmän kuin kysymys siitä, vastaako sarja ennakkokuvitelmia vai ei, onkin noussut esiin oma kokemukseni sekä Linnan kuvaamasta historian periodista että romaanin lukukokemuksesta. Tämän sarjan tekeminen vei kertaamaan Suomen historiaa 1880-luvulta niihin 1950-luvun alkuvuosiin, joista jo itselläni on joitain muistikuvia. Se miten paljon Suomi on muuttunut tuona aikana ja 50-luvulta tähän päivään, on hämmästyttävää. Isoisäni oli jo elossa niinä vuosina, joista Pohjantähti alkaa ja hän eli koko sen periodin, minkä romaani kuvaa. Isäni syntyi ennen kansalaissotaa ja minä suuriin ikäluokkiin toisen maailmansodan jälkeen. Isoisä ei kuulunut punaisiin, hän oli talollinen, eivätkä sotatoimet osuneet hänen kotiseudulleen. Läheltä kyllä liippasi ja kylällä mielialat olivat jakautuneet. Tätini osallistui Suomen joukkueessa Berliinin olympialaisiin v. 1936. Ja kaikkea tällaista.
Tämän Pohjantähti –projektin aikana on tullut käydyksi läpi sitä niukkaa suvun muistitraditiota, jota näistä ajoista on olemassa. Sarja toimii ikään kuin pontimena ja eräänlaisena peilinä tähän.
Mutta myös oma kokemus romaanin lukemisesta 60-luvulla tulee mieleen. Kirja avasi torpparin maailman ja luokkien välisen ristiriidan, se näytti että on muitakin historioita ja tarinoita kuin omien sukujen. Se oli myös hyvä oppi siihen, että on monia näkökulmia samoihin tapahtumiin ja asioihin. Ja että olennaista on mahdollisuus valita se näkökulma, jolle löytää kestävimmät perusteet.
Luulenkin että yksi sarjan keskeisistä vaikutuksista on sen suoma mahdollisuus peilata omaa taustaa tähän Pentinkulman tarinaan ja paikantaa itseään sukunsa kautta Suomen lähihistoriaan.
