Kun olin käymässä Ruotsin radion radioteatterissa, Radioteaternissa, joskus 1990-luvun lopulla, kohtasin Ingmar Bergmanin. Tai ehkä on parempi sanoa, että näin Ingmar Bergmanin. Hän tuli studiosiiven käytävällä vastaan. Vaihdoin kyllä ohimenevästi pari sanaa hänen kanssaan, koska olin vuosikymmenen alussa ohjannut hänen kuunnelmansa Viktoria (En själslig angelägenhet). Olin myös ollut Prix Italia -kilpailun juryssä valitsemassa mainittua kuunnelmaa, mutta toki sen ruotsalaista alkuperäisesitystä, yhdeksi kilpailun voittajakuunnelmista. Bergman ohjasi tuolloin kohdatessamme Radioteaterniin Strindbergin Rajuilmaa (Oväder). Hän oli jo kahdeksankymppinen. Hän oli asiallinen ja kertoi pitävänsä radiotyöskentelystä ja radion pienestä koneistosta, siitä että saa keskittyä vain muutaman ihmisen kanssa siihen, mitä on etsimässä, eikä mikään suuri tekninen apparatuuri tule väliin omine vaatimuksineen.
Bergman oli kaikkien välineiden kanssa tuttu: teatterin, television, radion, elokuvan. Hän teki käsikirjoituksia ja kirjoitti kirjoja. Hän teki viimeisinä aikoinaan radioon melkeinpä vain teatterinäytelmien sovituksia. Hänen radioajattelunsa ei ollut kovin kehittynyttä. Hänelle radiokin oli eräänlainen teatterin näyttämö.
Minusta elokuva ja kirjallisuus olivat hänen omimmat alueensa. Hänen induktiivinen tapansa käyttää omaa elämäänsä, sen yksityiskohtia ja -tapauksia johdatuksina yleisiin, meitä kaikkia koskeviin päätelmiin niin että emme edes huomaa milloin tarinan henkilön problematiikka onkin siirtynyt meidän omaksi problematiikaksemme. Hän osasi kirjoittaa ja ohjata pinnan alle koko sen räjähtävän tai räjähdystä ennustavan draaman, jota pinnalta katsoen emme heti tajua. Hän ei kenties edes mainitse sitä asiaa, joka on kaiken draaman syy ja aiheuttaja, me vain aavistamme sen. Bergmanin viimeinen tv-elokuva, Saraband, oli juuri tällainen. Samoin aikaisempi tv-työ Narrin seurassa (Larmar och gör sig till).
Kirjoista on syytä arvostaa korkealle muistelmateokset, jotka ovat samalla hienoa kaunokirjallisuutta, Hyvä tahto (Den goda viljan), Sunnuntailapsi (Söndagsbarn) ja Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal). Ajattelen että joskus tekisin näistä kirjoista suuren Bergman-sarjan, niin radiollekääntyviä ne ovat.
Bergman osaa käsitellä yksittäisen ihmisen elämäntarinan puitteissa kysymyksiä uskonnosta ja moraalista, perhesuhteiden ongelmista ja ratkaisujen hakemisesta siten, että nämä elämän ns. suuret kysymykset kasvavat orgaanisesti ihmisten toiminnasta ja ajatuksista eivätkä ole ikäänkuin ulkopuolisen tekijän päälleliimamia.
Mutta siihen tapaamiseen kymmenkunta vuotta sitten Ruotsin radiossa Tukholmassa. Tervehtimisen ja esittelemisen välittäjänä oli eräs ystäväni, Radioteaternin tuottaja, joka sitten jälkeenpäin sanoi että he, koko Radioteaternin porukka, ovat lopen väsyneitä ja kyllästyneitä tuon vanhan ukon bakteerikammoon ja siihen, että hänelle pitää aina rakentaa melkein oma wc studion viereen ja pitää huoli siitä, että se desinfioidaan joka käyttökerran jälkeen ja että muut eivät sitä saa käyttää.
Radion pieneltä koneistolta vaati kuitenkin eräs suuruus ylimääräisiä hygienia-alan ponnistuksia.
