Professori Antti Eskola kertoo kirjassaan ”Mikä henki meitä kantaa” henkilökohtaisesta kiitosviestistä, jonka hän sai vuonna 1980 Väinö Linnalta. Lainaan Linnan sanat tähän: ”Torpparilaitos oli maataloustuotannon muoto, joka vapautumisen jälkeen kukki kolme-neljäkymmentä vuotta kestäneen pienviljelijöiden kesän, kunnes koneellistumisen mukana kuoli ja kuihtui pois.” Nämä sanat ovat mitä erinomaisin kiteytys siitä tuotantomuodosta ja aikakaudesta, jota ”Täällä Pohjantähden alla” –romaanitrilogia kuvaa.
Trilogian 21-osainen radiosarja alkaa lähestyä loppuaan. Sehän alkoi jo elokuussa ja on viikottain edennyt kohti niitä aikoja, jolloin tuo ”pienviljelijöiden kesä” alkaa päättyä ja vaihtua syksyksi. Sarjassa käydään vielä kaksi katkeraa sotaa ja koetaan kohtuuttomat inhimilliset ja henkilökohtaiset menetykset, joita ei voida koskaan unohtaa, mutta joiden yli on päästävä ja jotka on jätettävä taakse, kun uusi aikakausi alkaa.
19. jakso joka juuri nyt on menossa Yle Radio 1:ssä, Radio Suomessa ja Yle Puheessa, on sarjan yksi keskeisiä kohtalon jaksoja. Alkaa talvisota, jonne Akselinkin pojat joutuvat. Pentinkulman ja Koskelan perheen menetykset ovat suuria. Tämä jakso kuten seuraavakin ovat kuolemalla merkattuja jaksoja. Ne kertovat, miten korkean hinnan entiset torpparit, jotka elävät nyt pienviljelijöiden kesää, joutuivat pienestä palasta isänmaataan maksamaan. Näiden jaksojen traagisuus varmasti liikuttaa kuulijaa, mutta valmistaa heitä viimeisen jakson luopumisen seesteisyyteen ja uuden alkamisen toiveikkuuteen.
Hannu Raittila, jonka dramatsoimia ovat nämä seitsemän viimeistä jaksoa, eli trilogian kolmas osa, kertoo Valtun kuolema –kohtauksesta 19. jaksossa näin: ”Aion muuten omassa dramatisointiosuudessani tehdä selväksi, että Aunen poika ei ole kenenkään muun kuin Pappilan Ilmarin alulle panema. Ajattelin rakentaa Valtun tragikoomisiin sotilashautajaisiin lyhyitä takaumia, tai ainakin yhden. Kun kirkkoherra siunauspuheessaan sanoo, että tämä vainaja on tavallaan meidän kaikkien yhteinen, mennään lyhyessä välähdyksessä Valtun siittämisen aikaan ja paikkaan, kahdenkymmenenneljän vuoden takaiseen pyykkirantaan, jossa Ilmari oikeastaan raiskaa Aunen käyttäen väkivallan sijasta hyväksi sosiaalista asemaansa.”
Raittila tuo viimeisessä jaksossa erittäin loogisella tavalla ”Tuntemattoman sotilaan” keskeisen henkilön Rokan Pentinkulmalle. Tätähän Linna itsekin suunnitteli alun perin teosta kirjoittaessaan. Raittilan dramatisointiratkaisu on perusteltavissa, se toimii zoomauksena hetkelliseen lähikuvaan, muistikuvaan, ”Tuntemattomasta sotilaasta”. Näin se yhdistää tavallaan tähän suureen radiodramatisointiin koko Linnan keskeisen tuotannon suuren kertomuksen.
Ja kuunnelkaa Tiina Luoman ja Ari Mursulan hienovaraista äänimaisemaa (joka tosin sotakohtauksissa on aika rankka) ja Sakari Kirjavaisen ohjauksen tunnetilasta toiseen vaihtuvia aaltoja.
Aion mennä katsomaan Koivusalon elokuvaversion vasta kun radion sarja on päättynyt. En tosin usko, että nämä tulkinnat mitenkään kilpailevat tai ovat edes verrattavissa keskenään. Radiosarja on näkymätöntä draamaa, se on pitkä ja sarjamuotoinen. Visuaalisen version täytyy luonteensa mukaan olla värikäs ja toiminnallinen, tiivis ja etenevä. Siksi kuuntelen tämän radiosarjan rauhassa loppuun (vaikka olen sen tietysti useita kertoja kuunnellut työni puolesta cd-levyiltä) viikottain radio-ohjelmistosta. Tämä teos on jo nyt osoittanut erinomaisesti sopivansa sarjalliseen muotoon. Viikon jaksaa odottaa seuraavaa jaksoa. Teos on osittain myös niin raju, että jaksoihin annostelu puolustaa hyvin paikkaansa.
