Olisiko siitä jo viisi vuotta, kun panimme Radioteatterissa käyntiin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanin dramatisointihankkeen. Nyt on alkamassa elokuu 2009 ja samalla sarja alkaa pyöriä radiossa ja jatkuu vuoden loppun asti. Kuten muistamme: 21 jaksoa.
Tämä asia on palautettava omaan mieleen, koska se mikä kuulijoille nyt alkaa, on meille asianosaisille jo ikään kuin mennyttä. Sarjan kaikki tuskaisat vaiheet oikeudenhankkimisineen, henkilörekrytointeineen, tuotantoaikataulutuksineen, yhteisen näkemyksen löytämispalavereineen, työdynamiikan pelkoineen ja toivoineen, kaikki tämä on takana. Ja pitkä monihenkilöinen kuunnelma purkissa. Se on purkissa kaikkine virheineen ja mokineenkin (jos sellaisia on). Mitään ei voi enää korjata eikä muuttaa. Nyt on vain otettava vastaan kuulijoiden reaktiot.
Minä tiedän, että sekä kirjoittajat että ohjaajat tekivät hyvää työtä, parastaan. Mutta tiedän myös, että minä olin ensimmäinen joka rajoitti roolihenkilöiden ja kohtausten määriä, musiikin käyttöä, tuotantoaikoja jne. Tämä kuunnelmasarja haluttiin tehdä, mutta siihen ei ollut olemassa mitään erillisrahoja. Se oli toteutettava Yleisradion normaalin taloudellisen tilanteen (joka aina on kireä) puitteissa. Ja se tehtiin.
Kun romaani on suurelle osalle kuulijoista tuttu, voi tietenkin odottaa että heidän mielikuvansa tapahtumista ja henkilöistä eivät vastaakaan sitä, mitä he kuulevat. Mutta tällaisia asioita tekijät eivät pelkää. he ovat toteuttaneet omaa näkemystään ja etsineet äänellistä vastinetta sille, miten he teoksen ymmärtävät. ”Äänellinen vastine”, se tarkoittaa oikeiden näyttelijä-äänien löytämistä, oikeanlaisia puherytmejä ja painotuksia, se tarkoittaa sen määrittelemistä kuinka pitkälle ns. akustisen maailman halutaan vastaavan sitä mitä me kuvittelemme historiallisten äänten olleen. Päreiden veistäminen, hevosen kengittäminen, suon raivaaminen, heinäteko, sodankäynti ym. ovat tällaista maailmaa. Lähtökohtamme oli se, että kansatieteellistä realismia emme halua noudattaa, mutta haluamme kuitenkin antaa selvän vaikutelman siitä, että tapahtumat sijoittuvat tiettyihin vaiheisiin historiassamme.
Suuren romaanin siirtäminen toiseen muotoon, draamaksi, ihmisten välisiksi suhteiksi ja toiminnaksi, on aina poistamista, luopumista. Romaani on itse oma kaikkensa. Se on totaliteetti, jolle on uskaliasta tehdä mitään. Mutta kun nyt halusimme ja saimme oikeuden tehdä, niin vaikka käytössä on 21 n. 40 minuutin mittaista jaksoa (joka on yhteensä 14 tuntia), ei romaani kuitenkaan ole siinä kokonaisuudessaan. Sarjassa on dramaattisia kohtauksia; liikuttavia, herkkiä, tunteellisia, mutta myös väkivaltaisia, riitaisia ja rivojakin. Kohtausten kautta draama kulkee. Linnalta ne kaikki ovat, mutta kannattaa muistaa että kaikki dramatisoinnit ovat tulkintoja romaanista. Ja se on tämä tulkinta, jonka me nyt luovutamme kuulijoille heidän nautittavakseen ja arvioitavakseen.
Radioteatterille tämä on ollut iso urakka, jonka eteen koko tuo yhteisö teki töitä löydettyään työn kestäessä yhteisen kielen. Kolme dramatisoijaa, kolme ohjaajaa, kolme äänisuunnittelijaa, sata näyttelijää, järjestäjä, toimihenkilöt, tuottaja. Tällä henkilöstöllä, suhteellisen pienellä itse asiassa, tämä suuri työ tehtiin.
En ole enää Radioteatterin palveluksessa, mutta tunnen silti helpotusta, että tämä suurtyö saatiin tehdyksi, ja siitä tuli vieläpä näin hieno. Siitä kiitos koko ryhmälle.
