Kun tätä kirjoitan, on parhaillaan menossa Tampereen teatterikesä. Olin mukana tiimissä, joka teki sovituksen Aleksis Kiven näytelmästä Olviretki Schleusingenissä Tampereen teatterikesään vuonna 1969. Silloin järjestettiin teatterikesä ensimmäistä kertaa. Se oli silloin pieni, paikallisen teatterin katselmus ja markkinointitilaisuus. En enää muista teimmekö Olviretken Tampereen ylioppilasteatterin vai yliopiston teatteriopiskelijoitten nimissä.
Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vastailen kyselijöille Täällä Pohjantähden alla –radiodramatisointia koskeviin kysymyksiin, koska olen ollut alkuideasta asti mukana tässä romaanin sarjaksi tekemisessä.
Molemmissa tapauksissa oli kyse muokkaamisesta. Olviretki on näytelmä, mutta halusimme sovittaa sitä silti tarkoituksiimme sopivaksi. Luimme tekstiä niin, että Kivi näyttäytyi vasemmistolaisena pasifistina. (Mikä muuten saattaa pitää paikkansa.) Puhuttiinhan tekstissä mm. Hegel-pataljuunin vasemmasta flyygelilstä. Mitä se muuuta tarkoitti kuin marxilaisuutta.
Sovittaminen on siis näytelmän muuntelua: lyhentämistä, kohtausjärjestyksen muuttamista, joidenkin henkilöiden poistamista ja toisten yhdistelemistä jne., rakenteeseen puuttumista.
Täällä Pohjantähden alla on dramatisointi. Dramatisointi on myös muunnelma, mutta muusta kuin näytelmällisestä muodosta draamaksi saattamista. Ja nyt on siis tämä Linnan laaja trilogia saatettu laajaksi radiodraamaksi, 21-osaiseksi sarjaksi.
Yksi kysymyksistä, joka minulle on esitetty, on koskenut sitä, miksi sarjassa ei käytetä kertojaa, joka Linnan romaanissa, aivan ensimmäisestä lauseesta saakka on väkevä päähenkilö, eräänlainen jumala. ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi. / Suo oli autio, ---.” Tämä (kömpelöksikin haukuttu) raamatullinen alku jo sitoo lukijan ja kertojan toisiinsa. En vastaa kysymykseen dramatisoijien puolesta, sanon vain oman käsitykseni siltä pohjalta mitä alkuvaiheessa keskustelimme. Olinhan nimittäin mukana dramatisoijien Leena Landerin, Juha Seppälän ja Hannu Raittilan ensimmäisessä palaverissa minäkin.
Radion moodi eli olemistapa on kertominen. Joku puhuu radiossa ja kertoo toisille, kuulijoille, mitä hän on nähnyt, kuullut, luullut, kokenut tai saanut selville. Hän on substanssin ja radionkuuntelijan välissä, hän välittää kertomalla. Pohjantähden dramatisoinnissa haluttiin unohtaa tämä radion moodi ja tuoda kuulija suoraan tapahtumiin, tapahtumapaikoille. Niin että tarinan henkilöt ja kuulija kokevat samat asiat, niin ettei ole mitään minkä vain kuulija kuulee, mutta tarinahenkilöt eivät.
Radiodraamassa on kautta aikain käytetty paljon ja erilaisia kertojia. On kaikkitietävä universaali kertoja. On ”tulkki”, joka kertoo kuulijoille ja joka voi olla yhtä aikaa sekä roolihenkilö että kertoja. On itsekseenpuhuja. On sisäinen monologi, ajatusääni. On tarinan henkilö joka kertoo toiselle tarinan henkilölle, mutta toimii samalla kertojana kuulijallekin. Näitä riitää. Ja niitä voidaan käyttää taiten tai kömpelösti. Tiedän molempia tapauksia.
Tätä radion ominaisuutta ja radiodramatisoinnin kutyymiä vastaan toimii Pohjantähti-dramatisointi tietoisesti.
