”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarjan viimeinen osa lähetetään tätä kirjoittaessani tänään sunnuntaina klo 15.00 ensimmäistä kertaa ja sitten viikolla muutaman uusintakerran verran. Tämä 21-osainen sarja alkoi elokuussa. Ensimmäisessä jaksossa Koskelan torppaan syntyi poika, Akseli. Tässä viimeisessä jaksossa toinen maailmansota on ohi, pappilalle luvutetut maat palautetaan ja Akseli lähtee katsomaan ikuisena kiistana olleiden maiden raja-aitaa, jolla nyt ei enää ole mitään virkaa. Tuolta aidalta hän ei enää palaa.
Väinö Linnan kertomus Akseli Koskelasta, Koskelan suvusta, Pentinkulman kylästä, maatalousproletariaatin asemasta, Suomen valtiollisesta synnystä ja aatteiden taistelusta, historianfilosofisesta kehitysoptimismista kaartuu loppuunsa. Me kuulijoina voimme mielissämme jatkaa tarinaa tähän päivään. Tämä radiotulkinta tuo tarinan olympiavuoteen, kisafanfaarin soundi helähtää jossakin; olemme meidän omassa ajassamme. Jokaisen kuulijan perheellä ja suvulla ja yhteisöllä on jatko tälle tarinalle. Siksi minusta tuntui tarpeelliselta tuoda tämä kertomus juuri nyt radioon. Sitä ei ole syytä ajatella taaksepäinkatsovana nostalgiana, vaan pikemmin muistutuksena siitä, miten lyhyet meidän teollis-urbaanit ja kansainväliset juuremme ovat.
Tällaisia suuria kertomuksiahan kerrotaan ymmärtääkseni siksi, että niiden universaalisuus, yleismaailmallinen pätevyys, sijoittuu vastaanottajan horisonttiin hänen oman kokemustaustansa kautta. Ei niinkään hänen kunkinhetkisten fiilistensä tai päivän trendien linkittäminä. Ja varsinkin kun vastaanottajan taakse on jäänyt elettyjä vuosia jo reilu määrä, sukupolvien yli kulkevat tarinat väistämättä myös tuovat esille sosiaalisen kehityksen käännekohtia, joilla on hänelle vahvoja tunnistettavuuksia ja vastaavuuksia. Menneisyyden ymmärtämisestä nykyisyyden käyttöön, siitähän on kyse. Ja fiktion totuus on aina kokemuksen ja tunteen totuutta.
Jouluaaton Hufvudstadsbladet –lehdessä oli Kjell Westön joulukertomus seitsemästä snapsilasista, ”Sju glas”. Se on lyhyt novelli, mutta se kertoo joululahjasta, seitsemän snapsilasin pakkauksen kulkeutumisesta neljän sukupolven kautta 1930-luvun lopulta tähän päivään. Sen ympäristö on kaupunki, ensin Helsinki ja sitten Turku, ja suomenruotsalainen yhteisö, mutta se omalla tavallaan kertoo keskiluokkaisen sivistyneistön kautta jatkon sille tarinalle, jonka Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarja on tämän syksyn aikana meille esittänyt. Westön tarina on yksi mahdollinen jatko, yksi tie, yksi näkökulma. Se muodostuu kolmesta kohtauksesta erään suvun vaiheissa eri aikakausina. Aluksi ollaan 30-luvun Stockmannilla ostamassa noita laseja: tulee sota ja sankarivainaja myös tähän perheeseen. Sitten ollaan Ekbergin kahvilassa 60-luvun lopun yhteiskunnallisen uudistamisen ja porvarillisen konservatismin leikkauspisteessä ja lopuksi tämän päivän Turussa Café Fontanassa, suorittamisen ja saavuttamisen maailmassa.
Westön tarinassa on yhteiskunnallista menestymistä, sosiaalisten aatteiden ristikkäisyyttä ja ihmisen yksinäisyyttä. Pienessä kertomuksessaan hän tuo omat aineksensa jatkolle Linnan suureen kertomukseen. Meillä jokaisella voi olla omamme.
Westön vanheneva yhteiskuntaradikaali päätyy Shakespearen Macbethin kaltaiseen yhteenvetoon elämästä teatterina: ”Ehkä maailma oli vain näytelmä jättiläismäisellä ja turmeltuneella areenalla ja hän itse vain huonosti naamioitu näyttelijä, huonomuistinen ja ryppyposkinen airut. Hän uumoili, oliko hän alkanut tulla vanhaksi vai oliko niin että hänen tuntemansa maailma oli katoamassa.”
Radioteatterin ”Täällä Pohjantähden alla” –sarjan tulkinta päättyy kehitysoptimismiin. Se päättyy, niihin tuntoihin, jotka kaikkien hirvittävyyksien ja menetysten jälkeen kuitenkin ajavat rakentamaan uutta. Näin voisi tulkita Elinan seesteisen tasapainon teoksen lopussa. Teoksen ja sarjan ristiriitoja täynnä oleva tapahtumakulku viittaa kyllä sillä tavalla itsensä ulkopuolelle, että meillä on jo oma perspektiivimme siihen, mitä Linnan teoksen kuvaamien tapahtumien jälkeen on sattunut, ja miten Elinan seesteisyys monet kerrat on maailmassa rikkoutunut. Westö tietää enemmän, hänen hienoiselle pessismimilleen on perusteita: kukin sukupolvi näkee tai ainakin aavistaa oman maailmansa katoavan.
”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarja oli seurassamme koko syksyn. Kerran viikossa oli hyvä etenemisen tahti seurata tuota tarinaa huutolaispojan ja pappilan rengin peltohaaveesta Koskelan itsenäiseksi, eikä kooltaankaan enää aivan pieneksi, maatilaksi.
