Hufvudstadsbladetissa on käyty viime aikoina keskustelua siitä syntyykö uutta suomenruotsalaista dramatiikkaa kenties liian vähän. Yhden puheenvuoron ottivat myös Ylen ruotsinkielisen radiodraaman edustajat. He osoittivat, miten suomenruotsalaista dramatiikkaa parhaiten vaalii juuri Yle Fiktionin Radioteatern.
Tämä johtaa minut erään lempiaiheeni ääreen: radiodraaman rinnastamiseen näyttämöteatteriin. Minusta niin ei pitäisi tehdä. Olkoon teatteri teatteria ja sen näytelmät teatterinäytelmiä. Radiodraaman ei ole syytä sotkeutua siihen maailmaan. Radio ei ole teatteri. On olemassa elokuvakäsikirjoituksia, on olemassa tv-draamakäsikirjoituksia ja on olemassa radiodraama- eli kuunnelmakäsikirjoituksia. Vaikka näiden kaikkien juuret johtavat teatteriin, ne ovat jo niin pitkälle itsenäistyneet, että niiden käsikirjoitukset eivät osallistu teatterinäytelmäkäsikirjoituksista käytäviin väittelyihin tai kilpailuihin. Ne eivät ole näytelmiä.
Teatteri on tapahtuma esittäjien ja yleisön välillä. Yleisö kuulee ja näkee, mutta myös aistii, kokee tilan ja ihmiset suhteessa toisiinsa. Teatterin preesensluonteeseen liittyy olennaisena spatiaalisuus ja visuaalisuus, mutta myös inhimillinen viestintä realistisimmillaan, elämänkaltaisimmillaan (ihminen – ääni - puhe – ilmeet – eleet – liikkeet). Radiokuunnelma on taltioiva ja keinotekoinen väline. Kuunnelma on näkymätön. Se on sen erikoisuus.Kaikki muut draaaman ilmenemismuodot ovat visuaalisia, vain radiodraaman perusominaisuus ja ainoa aistiominaisuus on auditiivisuus.
Teatterikoulutuksen kautta rekrytoituu paljon radiodraamankin tekijöitä. Heiltä vie suhteellisen kauan aikaa ennen kuin he oppivat pois siitä, mitä ovat näyttämön lainalaisuuksista oppineet. Jo sen tajuaminen, että näkymättömyys ei ole puute, jonkin asian puuttumista, jotakin negatiivista, vaan se ominaisuus jolla työskennellään ja jonka mahdollisuuksia käytetään hyväksi välitettäessä sanomaa kuulijoille. Se rakennusmateriaali.
Radiodraama on radiovälineen luoma draaman laji. Radion, nykyään on syytä sanoa audion, kehittymisen myötä kehittyy myös radiodraama. Sen historia on vasta n. 90 vuoden mittainen, on itsestäänselvää että audiodraama aikaa myöten karistaa teatterin hilseet harteiltaan.
Mutta audiodraama tarvitsee henkilöitä, tekijöitä, joilla on mahdollisuus erikoistua tälle alalle. On pystyttävä löytämään ja tukemaan kirjoittajia, samoin ohjaajia ja näyttelijöitä, jotka haluavat erikoistua audiodraamaan ja alkaa kehittää sitä. On hiukan paradoksaalista, että oikeastaan audiodraaaman tekijöistä vain äänitarkkailijat/-suunnittelijat voivat vakituista kuukausipalkkaa vastaan erikoistua. Heidän ammattitaitonsa ja näkemyksensä ovat usein paljon pitemmällä kuin sillä free lancer -ohjaajalla, jonka vetämän työryhmän jäsenia he ovat. Vakinaisesti kiinnitettyjen kuunnelmaohjaajienkin määrä on koko ajan vähentynyt. Kannattaa muistaa, että tradition kuollessa myös kehitys kuolee. Siksi pidän tärkeänä että on olemassa myös vakinaisesti kiinnitettyjä audiodraaman ohjaajia. Vain siten traditio takaa kehittymisen mahdollisuuden.
Olen tästä radion ja teatterin erosta joutunut aikanaan jopa silloisella työpaikallani Radioteatterissa kinaamaan kovastikin. Pidän silti edelleen kiinni siitä, että audiodraama ei ole teatterin alalaji eikä voi kehittyä teatterin kainalossa, vain itsenäisenä se voi sen tehdä.
Teatterintekemiseen liittyy sosiaalista glamouria, jonka pitkä harjoitusaika, yhteinen projekti ja näyttämöllinen esilläolo synnyttävät. Tämä glamour ei ole siirrettävissä audiodraamaan tekemiseen. Audiodraama ei sisällä mitään ihailukulttuuria. Se on perusasia joka tekijöiden on tajuttava. Audiodraama syntyy kuulon maailmassa, joka on tyystin toinen kuin visuaalisuuden kimallus.
Vielä tuosta ruotsinkielisestä Radioteatterista. Ylessä on sekä suomenkielinen että ruotsinkielinen Radioteatteri/Radioteatern. Molemmat kuuluvat omissa organisaatiossaan draaman ja fiktion yleisalueeseen. Ne on siis liitetty yhteen tv:n kanssa, vaikka viisasta olisi ollut liittää ne yhteen yhdeksi kaksikieliseksi audiodraamayksiköksi.
No, ananasakäämä, asiahan ei minulle kuulu…
