Olen ennekin kirjoittanut radion näkymättömyydestä. Nyt taas hiukan siitä.
Kuten tiedämme, näkymättömyys on radion ominaisuus. Siihen ei liity mitään visuaalista, ellei sitten ns. mielikuvia pidetä visuaalisina. Radiota ei voi eikä kannata, ainakaan valittavassa mielessä, määrtiellä puutteen, visuaalisuuden puuttumisen kautta. Niinkuin ei maalaustaidettakaan kannata määritellä kolmiulotteisuuden puuttumisen kautta.
Meidän aikamme on erityisen visuaalista juuri nyt. Kaikki mahdollinen pitää visualisoida, puheluista rakkauteen. Näkymätön tuntuu nyt olevan ikäänkuin liian abstraktia, vasta visuaalisuus, näkyvyys, tekee asioista olemassaolevia, koska niillä on silmin havaittava hahmo.
Netissä on paljon tarjolla audiota, kuunneltavaa, näkymätöntä, materiaalia, mutta netti, miljardien liikkumattomien ja liikkuvien kuvien ruutuna on niin visuaalinen, että ääntäkin on siellä yritettävä kaikin keinoin kuvittaa. Ja tämähän taas köyhdyttää ääntä. Ääni ei tarvitse kuvaa. Musiikkia pystytään kuuntelemaan ja kuunnellaankin ilman visualisaatiota, mutta kyllä musiikin visualisointi, ns. musiikkivideot, työntyy joka paikkaan.
Näkymättömyys suo minulle kuulijana mahdollisuuden kahdenkeskiseen ja vapaaseen suhteeseen äänilähteen, vaikkapa radion kanssa, kun taas visuaalisuus määrittelee ja rajaa, värittää ja antaa muotoa, niin että oma persoonallinen osuuteni pienenee. Minä vain kulutan, en uusinna. Radio on uusintamisen väline.
Tällä vanhalla marxilaisviritteisellä käsitteellä tarkoitan sitä, että näkymättömyys ja kuunteleminen viedessään minut itseni ja kokemiseni sisälle, tavallaan lataavat minuun energiaa. Uuusintavat minua. Antavat uusia kykyjä. Kristillisestikin voi sanoa: tekevät uudeksi.
