Tänä vuonna koko Suomi juhlii, koska tasavuosia täyttää Aku Ankan taskukirja, jonka ensimmäinen numero Mikki kiipelissä ilmestyi tasan 40 vuotta sitten. Lähes yhtä suurta hysteriaa juhlakansan keskuudessa herättää varhaisempi suomalaisuuden perusteos: tänä vuonna juhlimme nimittäin sitä, että tasan 175 vuotta sitten ilmestyi Lönnrotin teos Kalewala – taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista.
Hetkinen, eikös viime vuonna vietetty Kalevalan 160-vuotisjuhlaa? Kyllä, mutta kyseessä oli niin sanottu uusi, eli 1849 ilmestynyt kokonainen Kalevala. Tämän vuoden juhlinnan kohteena on vanha Kalevala, jossa on parikymmentä runoa ja kymmenisen tuhatta säettä vähemmän kuin myöhemmässä kokonaisuudessa.
Ja kyllähän Kalevalaa kannattaa lukea, vaikka ei juhlavuosi olisikaan. Virallinen juhlavuositoimikunta on teemoittanutkin tämän Kalevalan juhlavuoden otsikolla Mieleni Kalevala. Tavoitteena on korostaa Kalevalan tulkinnallisuutta runoelmana, innostaa suomalaisia lukemaan Kalevalaa ja esittämään siitä omia tulkintoja. Eräänlaista uskonpuhdistustoimintaa, siis.
Tänään pohdimme Kalevalan tulkintaa antiikin eepoksia vasten. Homeroksen eeposten mallin mukaista kansalliskertomustahan kaivattiin Suomeen jo ennen kuin Lönnrot lähti keräämään runoja Karjalaan. Moista saagaa kaivattiin kansallisen itsetunnon tueksi osoittamaan, ettemme ole pelkkiä nokinaamaisia metsäläisiä, kuten Ruotsin ja Pietarin hovi oli ajatellut. Tänään emme siis kysy, onko Kalevala itä- vai länsisuomalainen teos, vaan onko sen juuret Hellaassa. Ja kukapa asiasta paremmin tietäisi kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistonjohtaja ja kalevalatutkija Lauri Harvilahti.
– – –
aristoteles(at)yle.fi
