King CrimsonKun klassisen ja kevyen musiikin toisiinsa naittamisessa epäonnistutaan, tulos voi olla myös ”ruma”, eli epäonnistunut, mutta jalo kokeilu tai ”paha”, eli kyyninen, laskelmoiva ja ikävä. Varhainen progressiivinen rock oli esimerkiksi todella kirkasotsaista touhua, mutta sen parhaatkaan yritykset hämärtää rockin ja klassisen musiikin rajaa haluamalleen tasolle eivät toimineet. Homma toimi silloin, kun klassinen musiikki oli yksi vaikute muiden muassa, kuten King Crimsonin levyllä In the Court of the Crimson King, joka söi suureen punaiseen suuhunsa kaikkea jazzista ja folkista klassisen musiikin eri tyyleihin, romanttisesta lähes atonaaliseen. Ja ainakin Robert Fripp ja Michael Giles sen hetkisistä jäsenistä olisivat sopineet 1800-luvulla tehtyihin säveltäjäpotretteihin kuin tyhjää vain. Edellinen näyttää käkkäräpäiseltä versiolta Mahlerista, jälkimmäinen muuten vain sävellykselliseltä.
Levykauppojen alelaarit ovat siis viimeisen 40 vuoden ajan täyttyneet tuotoksista, joissa lukuisat yrittäjät koettavat yhdistellä sinfoniaorkesterin soundiin ja klassisen musiikin sävelkieleen kaikkea mahdollsita heavystä bluesiin.
Yksi kuuluisimmista yrityksistä oli Emerson, Lake & Palmerin versio Modest Musorgskin pianoteoksesta Näyttelykuvia. Bändi ei käytä sinfoniaorkesteria apunaan, eli siihen liittyvät ongelmat on sivuutettu, mutta ratkaisu tuo muassaan omansa. Kun triolla koetetaan soittaa tätä mm. Maurice Ravelin aikoinaan isolle orkesterille sovittamaa pianoteosta, kaikki on pakko tehdä täysillä heti lähtölaukauksesta lähtien ja teoksen dynamiikka katoaa. Klassiselta puolelta on toki vaikea löytää mitään Keith Emersonin takkiin tai vatsalihaksiin verrattavaa.
Vertailun vuoksi kannattaa tutustua vaikka Eugene Ormandyn levyttämään versioon. Gnomus kuulostaa huomattavasti vähemmän koomiselta, kun ei tarvitse paahtaa täysillä.
Ongelmia kohdataan myös bändiä ja orkesteria yhdistettäessä, varsinkin jos mukana on rumpusetti. Kukaan ei ole tainnut vielä onnistua taikomaan teosta, jossa perinteinen rock-rumpalointi olisi toiminut sinfoniaorkesterin kanssa.
William Russo kirjoitti sarjan teoksia, joissa hän ehkä George Gershwinin inspiroimana etsi sinfonista versiota bluesista. Gershwinin teoksissa painopiste on klassisella puolella eikä hän yrittänyt yhdistää teoksiinsa kitaroita tai muita bluesille ominaisia soittimia. Russo taas siirsi aika traagisin seurauksin painopisteen bluesin puolelle. Kuulostaa kuin kaksi eri esitystä vuorottelisivat, kumpikin omiaan soittaen. Yhteispelistä on vaikea puhua, tai edes dialogista. Tunnetilat vaihtelevat vinhasti huvittuneisuudesta kauhuun. Culture Clash on niin totta.
Vertailun vuoksi voi kuunnella miten hienosti bluesin sävelkieltä voi siirtää sinfoniseen kontekstiin, jos ei halua jotain kitaristia lavalle heilumaan.
Kun bändi on myynyt tarpeeksi monta miljoonaa levyä, voi uusien haasteiden etsiminen olla aika vaikeata. Sinfonisten sovitusten tekeminen omista legendabiiseistä on yksi varteenotettava ja varsin kunnioitettava tapa käyttää aikaa. Vuonna 1999 Metallica olisi voinut jo siirtyä soittamaan loputonta greatest hits -kiertueiden sarjaa, mutta päätti haastaa itsensä ja laajentaa yhteistyötä säveltäjä Michael Kamenin kanssa. Kamen oli aiemmin tehnyt orkestraatiot Sad but True -sinkun b-puolena julkaistulle versiolle Nothing Else Mattersistä. Nyt vuorossa oli kokonainen konsertti. Kaikki alkaa hyvin. Ennio Morriconen L’Estasi Dell’oro soi komeasti itse bändin saapuessa lavalle. Metallican Call of Ktulunkin alku sujuu mainiosti orkesterin velloessa kitaraintron taustalla, mutta puolentoista minuutin kohdalla peli on menetetty, kun rummut ja särökitarat hukuttavat orkesterin alleen. Se häviää taustalle aika yhdentekeväksi säestykselliseksi elementiksi Lars Ulrichin syödessä varsinkin lautasillaan kaistaa niin maan perkeleesti ja Kirk Hammetin suoltaessa hänelle ominaista wah-pedaalilla ryyditettyä pentatonista puuroa.
Ehkä jouset olisi pitänyt unohtaa ja tuoda paikalle 40 vaskipuhaltajaa ja 10 patarumpalia?
Siinä muutama tavoitteiltaan jalo naamalleen kaatuminen.
Jokaisella aikakaudella on oma klassisen musiikin ja popin yhdistelmä, jota on vaikea nähdä minään muuna kuin kyynisenä markkinointivedätyksenä. Oman aikamme paras esimerkki yrityksestä lyödä ostavaa yleisöä klassisella kinkulla päähän on Il Divo, joka tarjoaa keskinkertaista operetti- ja italoiskelmälaulantaa sinfoniaorkesterilla ah-niin-kyldyrelliksi paketoituna. Ikävimmillään homma lienee poikabändin versiossa Roy Orbisonin klassikosta Crying, jossa kaikki laulun kirkkomaiseksi kaiutetusta tilasta lähtien ärsyttää.
Teksti: Arttu Tolonen
Kyseessä on subjektiivinen eikä millään muotoa kattava katsaus aiheeseen. Kyllä mä aloin noista muotoseikoistakin kirjoittamaan, mutta se on aika loputon suo ja toisaalta siinä se klassinen elmentti on kuitenkin aika alisteinen bändille eikä varsinaista yhteentörmäystä synny. Samasta syystä päätin jättää myös Rick Wakemanin teemalevyt jutuista pois, vaikka niissäkin olisi erilaisella lähestymistavalla ollut aika paljon sarkaa kynnettäväksi.
Liekö tuota voi jotakin sivvuuttamatta mittään kirjottaa?
Tässä sivuutetaan nyt kokonaan se, että esim. Yesin laajemmat teokset kuten Close To The Edge ja Tales From Topographic Oceans ovat rakenteeltaan taidemusiikkia vaikkakin esitysmetodi tulee rockista. Samoin koko proge-genre on täynnä sinfonisia runoja, rapsodioita jne.