Masentuneen äidin masentuneena lapsena en oikein ymmärrä tätä masentuneen äidin ylenpalttista ymmärtämistä. Minulla oli vain äitini, ei ketään muuta aikuista. Olen tuntenut olevani ei-toivottu (vaikka olinkin), olen kokenut oloni täydellisen mitätöidyksi. Kolmekymppisenäkin tunnen ainoastaa velvollisuutta olla olemassa äitiäni ilahduttaakseni. Äidillä ei ole muuta kuin minut eikä itselläni ole edelleenkään ketään. Älkää tosiaan oikeasti masentuneet ihmiset tehkö lapsia omaa oloanne kohentaaksenne! Oma olonne ehkä kohentuu mutta paha olonne jatkaa elämäänsä lapsessanne.