Aihe on todella tärkeä käsiteltäväksi, liian vähän löytyy tietoa ja vertaistukea. En tiedä kehtaanko itseäni varsinaiseksi etä-äidiksi nimittää, kun asun lapsen ja mieheni kanssa vielä saman katon alla, mutta elän käytännössä kuin etä-äiti. Mieheni on ykkösvanhempi, turvallinen ja lapselle tärkein. Näin on ollut ihan aina, minun sairauteni vuoksi. Pari vuotta yritin kovasti olla ihanneäiti ja laiminlöin itseni. Väsyin aina uudestaan ja tajusin tilanteeni vasta kun aloin käyttäytymään väkivaltaisesti ja saamaan itkuraivareita viikottain. Sain onneksi lääkityksen ja hoitoa, mutta en enää tiedä haluanko edes yrittää äitiydyn kanssa uudestaan. Toki hoivaan lastani tarvittaessa, teen arkijuttuja mitä ns. normaalitkin vanhemmat lastensa kanssa, en laiminlyö...mutta hän ei selvästikään luota minuun, piilottelee ja salailee mm. tekemiään vahinkoja sekä haavojaan. Minulla on aika kamala olo tämän johdosta, mutta juuri siksi uskalsin tehdä tämän päätökseni: jossain vaiheessa muutan pois ja lapsi jää miehelle.