Kun oikea rakkaus etsii sitä, mikä on toisen parasta, niin eikö tässä ole (taas) yritys kääntää koko käsite aivan päälaelleen? Jos "rakkautta" on vain se kuinka hyvin minä saan kahmittua hurmiota toisesta, niin kuinka se eroaa lapsen halusta syödä vain karkkia ? Ihminen ei voi kasvaa ihmisenä pelkällä halujen tyydytyksen maksimoinnilla, vaan elämään kuuluvat väistämättä myös pettymykset ja vastoinkäymiset. Jos niihin ei halua sitoutua parisuhteessaan, ei koko suhdetta ole tosiasiassa edes vielä syntynytkään. On vain toinen toisensa hyväksikäyttämisen suhde.