Itse tykönäni olen hämmästellyt aikuisten välillä kiihkeänkin tuntuista ja vuosikausia kestänyttä keskustelua siitä, miten ja milloin ja kuka saa virpoa. Voi annettaisi sadun elää lasten elämässä. Minä en koskaan lapsena saanut olla pääsiäisämmänä (tornionjokilaaksossa oli sellainen tapa), koska se oli äitini mielestä kerjäämistä. Eikä meillä pääsiäispupuista puhuttu, yhden pääsiäismunan taisi jokainen lapsi saada tuolloin 1980-luvulla kerran pääsiäisessä. Muistan aina sen osattomuuden tunteen kun meillä sai kuitenkin muut kylän lapset käydä pääsiäisämminä hienot kirjavat vaatteet yllä, pannut käsissä. Olisin niin tahtonut heidän joukkoonsa! Nyt olen suonut omille lapsilleni virpomisen ilon, ja he saavat pukeutua iloisenvärisiin pienen pääsiäisämmän vaatteisiin. Ja kyllä, saivat virpoa eilen palmusunnuntaina muutamassa naapuripaikassa ja toivotella hyvää pääsiäistä. Ja he olivat siitä niiiin onnellisia. Kerroin myös virpomisen uskonnollisesta taustasta, kuusivuotiaani sitä jo ymmärtääkin. Onhan tällainen toki sekoitus läntistä ja itäistä kulttuuria ja kyllä, menee pakanuus ja ortodoksiperinne sekaisin. Mutta meneväthän joulunkin perinteissä sekaisin kristinusko ja pakanalliset tavat. Ja silti joulupukki käy monissa kristityissä kodeissa. Annetaan sadun ja lastenkulttuurin kukoistaa! Harjoitellaan muumimamman leppoisaa asennetta: on monia tapoja tehdä asioita oikein. Tärkeintä on onnellisuus, yhteenkuuluvaisuus - ja pieni annos herkkuja ja satua silloin tällöin. Lasten yksinkertaisten ilojen rajoittaminen ja arvosteleminen saattaa kantaa ikäviä seurauksia aikuisuuteen saakka. Hyvää ja rauhallista pääsiäistä kaikille! Pidetään jokainen kiinni omista pääsiäisperinteistä, ne ovat juuri oikeita juuri meille!