Kävin aikoinaan pianotunneilla 9 vuotta. Näistä ensimmäiset kaksi soittokertaa vapaaehtoisesti, sen jälkeen en olisi enää halunnut. Opettajani olivat neuroottisia, kiukkuisia ja pelokkaita ihmisiä. Jännittäminen tarttui minuunkin.

Olin myös musiikkiluokalla ja kuorossa, jonka edesottamuksia sain hävetä toistuvasti. Kerran esiinnyimme neuvostoliittolaiselle delegaatiolle "Ärjyen laaja Dnjepr huokaa"-biisin kera, jonka olimme laulaneet läpi vain kerran aikaisemmin. Aloitus meni pieleen muistaakseni kahdesti. Oli itsenäisen Suomen 60-vuotissyntymäpäivä.

En ole koskaan halunnut esiintyä tai tulla huomatuksi.

Näiden kokemusten jälkeen en ole pannut lapsiani harrastuksiin. He ovat itse valinneet toinen partion, toinen epäviralliset sellotunnit. Kun teini alkaa jotain tarpeeksi haluta ja itse ponnistella harrastuksensa hyväksi, silloin on mielestäni hyvä sauma innostaa ja kannustaa. Ei pikkulapsena, ei väkisin, eikä ehdottomasti vanhempien sielullisia haavoja paikatakseen. Lapsen elämä on hänen, ei hän ole näyttelyesine tai vanhempien trofee.

>Kipa To, 2013-04-18 11:59

Vastaa

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.