Tavallaan ihan kivasti kirjoitettu, on hienoa että elämässä onnen aiheita. Mutta jokin siinä mummiuden huumassa haraa vastaan. Sisältyykö mummiksi tulemiseen tai haluamiseen ajatus, että elämä on mennyt niin kuin pitää, siis että lapsenlapsi on ikään kuin palkinto tai merkki oikein eletystä elämästä? Millaisia ajatuksia liittyisi siihen tilanteeseen, että tytär tai poika ei haluaisikaan lapsia vaikka voisi niitä "tehdä", tai sanotaan nyt yrittää? Tulisiko tyttäreen tai poikaan kohdistettua kenties arvostelua, painostusta tai muita kielteisiä asenteita? Tuottaako lastenlasten puute surua siitä, että jokin on "pielessä" omassa elämässä? Onko siis elämän lahja lunastettava tekemällä lisää lapsia? Onko elämän lahja koskaan pyyteetön?

Ja toisaalta, miksi lapsenlapsen hoitoon tekee niin kovasti mieli osallistua? Eikö lapsen läsnäolo ole jo riittävä ilo, miksi vanhempia pitää pommittaa mielipiteillä? Olen itse seurannut perhettä, jossa isovanhemmat osallistuvat lastenlasten arkeen päivittäin ja ovat käytännössä tasaveroisia kasvattajia vanhempien rinnalla. Nimikin mietitään nähtävästi yhdessä. Eivätkö nykyajan isovanhemmat anna omien lastensa itsenäistyä ja kasvaa täysipainoisiksi vastuunkantajiksi? Miksi on niin vaikeaa vetäytyä taka-alalle ja antaa neuvoja vain pyydettäessä?

>Pohdiskelija-Fiona La, 2013-08-10 18:16

Vastaa

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.