Joka kerta kun näitä sarkastisia tekstejä vanhemmuuden "iloista" luen - ja näitähän löytyy etenkin facebookista jaettuna säännöllisesti - oma reaktioni on hyvin yksinkertainen: äärimmäinen, sielun pohjaa myöten tuntuva helpotuksen ja ilon tunne.

Olen lapseton, viihdyn elämässäni, olen tosi onnellinen ihminen ja vähintäänkin viikottain koen tämän helpotuksen ja ilon tunteen siitä, että näin on. Puhtaasti. Joku ilahtuu oikeasti siitä, että saa mennä yksin vessaan ja kokee että lapseton ei voi sitä ymmärtää. No, joku kokee todellisen sydänjuuria myöten tuntuvan hymyn ja uskomattoman vapautuksen tunteen kävellessään jälleen kerran yhden kirkuvan lapsen ja sen yltiöväsyneeltä näyttävän vanhemman ohi. Tätä se perheellinen ei taas voi ymmärtää, epäilemättä.

Jotainhan näillä "sarkastisilla" teksteillä haetaan. Mutta mitä? Ovatko ne tosiaan vain läppää? Vai haetaanko niillä selkääntaputuksia, lohtua, kenties jopa sääliä? Jokainen järkevä kuitenkin tietää, ettei perhe-elämä ole pelkkää auvoa ja onnea, eikä mikään elämäntapa ole sellainen, etteikö joskus tunnu tympeältä.

>Marianne K. La, 2014-03-22 12:29

Vastaa

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.