Kuka huomaa nuorten hädän ja ahdistuksen?

Lasten ja nuorten pahoinvointi ja siitä juontuvat ongelmat ovat jatkuvasti esillä monenlaisina otsikkoina mediassa. Mutta mitä on ongelmien taustalla? Miksi on niin paha olla? Miten me voisimme auttaa? Miten opettajat voisivat auttaa?

Toimittaja Hilkka Nevala kävi näiden kysymysten kimppuun Kuuleeko kukaan? -sarjaa tehdessään. Neljän nuoren tarinat ovat muokkautuneet tv-sarjaksi, jonka jokaisessa osassa puretaan ongelmien vyyhteä alusta alkaen.

- Halusin löytää tarinoita, jotka ovat tavallisia, mutta jotka usein jäävät vaille huomiota. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa puhutaan 13-vuotiaasta tytöstä, joka joutuu pohtimaan aborttia. Kysyin ammattilaisilta onko tämä todellakin yleistä jo seiskaluokkalaisilla ja valitettavan usein kuulemma on, Hilkka kertoo.


Nuorten elämä on rankkaa

- Jäin miettimään, tietävätkö opettajat ja vanhemmat miten rankkaa teinin elämä voi olla? Tai alakoululaisen, joka koulusta tullessaan pelkää olla yksin kotona? Tai mitä nuoren elämässä tapahtuu kun toinen vanhemmista kuolee? Halusin kertoa koskettavia tarinoita, jotta opettajat ja muut aikuiset osaisivat katsoa lapsiaan ja nuoriaan tarkemmin.

Sarjan tarinat ovat tosia. Nimiä, paikkoja ja yksityiskohtia on muutettu niin, ettei niistä voi tunnistaa kertojia. Poikkeuksena on sarjan kolmas osa ”Suunnaton suru”, joka on täysin dokumentaarinen. Siinä kertoo oman tarinansa Topi, joka menetti äitinsä puolitoista vuotta sitten.

- Rohkea ja fiksu poika. Hän halusi kertoa tarinansa siksi että siitä olisi hyötyä ja lohtua myös muille, Hilkka sanoo.

Tosia tarinoita näyttelijöiden esittämänä

Asioiden arkaluontoisuuden takia sarjan tekotapa oli poikkeuksellinen. Hilkka sai aiheet joko psykologilta, kuraattorilta tai joltain muulta ammattilaiselta.

- Jo tässä vaiheessa nimet oli muutettu. Muutin vielä paikkakunnatkin ja lisäsin tarinaan jotain pieniä mausteita, kuten kissan tai koiran. Sitten kirjoitin tarinat kertomuksen muotoon.

- Koekuvasin useita eri ehdokkaita ja kyselin samalla myös heiltä, onko kerrontatapa uskottava. Itse kun on 39-vuotias, niin on hyvä vähän tarkistaa nuorilta, ettei puhe ole ihan suuhun sopimatonta. Koekuvausten kautta löytyivät henkilöt, joita haastattelemalla kukin tarina saatiin kerrotuksi. Mutta itse tarinat ovat tosia. Siitä halusin pitää koko prosessin ajan kiinni.

Hilkka antoi nuorille näyttelijöille tehtävän kuvitella ja eläytyä tarinaan niin kuin se olisi heidän omansa.

- Moni ”näyttelijöistä” kertoi että omassa tuttavapiirissä on tapahtunut samankaltaisia asioita, ja siksi tarinat olivat heistä myös uskottavia. Haastattelussa on kyse luottamuksesta. Siitä että ollaan samalla puolella. Ja monesti ihmisillä on halu kertoa ja jakaa asioita, tällöin pitää vain osata ottaa vastaan ja jäsentää.

Hätää ja toivoa

Ohjelma tekeminen herätti Hilkassa ristiriitaisia tunteita. Mieleen nousi hätä, kun huomasi, miten huonosti me ihmiset toisiamme kuulemme ja pyörimme vain oman napamme ympärillä.

- Päällimmäiseksi jäi kuitenkin toivo. Jokaisessa osassa on elementtinä joku toivoa tuova juttu, kuten Mielenterveysseuran hanke ”Osaan ja kehityn” yläkoululle. Myös itse tarinoissa on paljon toivoa. Ammattilaisten antamat neuvot ovat oivaltavia. Ennaltaehkäisevä lääke ongelmiin on puhua lapsille ja nuorille heidän ikätasonsa mukaisesti. Ihan kaikesta.

Monet kiperiin tilanteisiin joutuneet perheet ja nuoret kokevat jäävänsä yksin ongelmiensa kanssa. Apua on vaikea saada.

- Vähän samanlainen tunne jäi minullekin. Esimerkiksi Jokelan tapahtumat vetivät kuulemani mukaan resurssit aivan olemattomiin alueen muilta mielenterveysavun tarvitsijoilta. Omaa aktiivisuutta tarvitaan, apua ei aina tarjota.

Aikuisilla syytä katsoa peiliin

Lastensuojelun rahat ovat tiukilla ja sijaisperheistä on pulaa. Vanhempien rooli on kuitenkin tärkein.

- Jos puhutaan esimerkiksi päihteistä, haluaisin että aikuiset katsoisivat ensin itseään peilistä. Eräs äiti kysyi osuvasti, että minkälaista esimerkkiä antaa lapselle se kun aikuinen joutuu itse selittämään, että miksi ei juo. Lapset eivät asu missään ”lapsuus” -nimisessä paikassa, vaan tässä samassa yhteiskunnassa kuin me aikuisetkin.

Tarinoille löytyy Hilkan mielestä yksi yhteinen nimittäjä.

- Suurin osa lasten ja nuorten ongelmista johtuu meistä aikuisista.

Raili Löyttyniemi