Hae yle.fi:stä:

 
Tekstiversio | Tekstikoko: + / -
 
 
 

YLE-kirjautuminen

 
 
Vanhempiemme hoito
 
Kategoriat:

Minusta on ollut jälleen surkuhupaisaa kuunnella ministerien puheita (sen työväenhenkisemmän hallituspuolueen) vanhusen hoidon huonosta tilasta. Isompi ministeri sanoo tietävänsä, että Helsingissä moni vanhus näkee nälkää ja pienempi ministeri syyttää vastuun kunnille, ettei vanhustenhoidossa ole riittävästi resursseja. Huhhei. En puolusta muitakaan puolueita, mutta noiden kahden ministerin puheisiin olen tänään törmännyt.
Ohjelmassanne puhutaan vanhempiemme hoidosta. Aihe on hyvä, Toivottavasti ette hymistele.
Minä asun Vantaalla, olen kotoisin Pohjois-Karjalasta. Siellä asuu edelleen 76-vuotias isäni ja 52-vuotias veljeni sekä serkkuja. Sisareni asuu Oulussa. Isäni asuu yksin. Hän pystyy liikkumaan itse, mutta muisti alkaa toimia hitaalla tempolla ja karjalainen luonne ei sitä sulata. Veljeni käy joka päivä työmatkallaan katsomassa, että kaikki on kohdallaan. Minä olen joka toinen viikonloppu Pohjois-Karjalassa, teen isälleni ruokaa ja siivoan. Sisareni tekee saman mahdollisuuksiensa mukaan. En koe tekeväni tätä pakosta, mutta teen sen pakonomaisesti. Minä en voi jättää omaa vanhempaani yksin, vaikka työ on heittänytkin minut kauas pois. Olen nyt sidoksissa isääni ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosieni.
Olin nuorena vuosia matkaoppaana Italiassa. Perhe- ja sukusiteet olivat siellä minusta rasittavia ja ahdistavia. Nyt ne näyttäytyvät aivan uudessa valossa. Siellä lähimmäisestä pidettiin hyvää huolta, suuresta perheestä aina joku asui lähellä ja joku hoiti mummuille leivät ja lääkkeet.Enkä vieläkään voi ymmärtää, miten siellä kasikymppiset mummot kiipeävät ketterästi hissittömän talon kolmanteen kerrokseen?
Me syyllistämme itseämme, kun ikääntyvät vanhempamme jäävät yksin etäälle meistä. Minä en huuda yhteiskuntaa apuun. Mutta mitä minä sitten teen, kun isäni ei pärjää enää yksin kotonaan? Veljeäni en voi vaatia ottamaan isää kotiinsa. Onko minun etsittävä työ Joensuun läheltä?
Minä haluan isälleni turvallisen vanhuuden. Hän takasi meille lapsille turvallisen lapsuuden ja siinä samalla hän hoiti omia vanhempiaan. Äitini sai kuolla kotona. Isä sanoo, että äiti sai kuolla siihen paikkaan, missä hän koki olonsa turvalliseksi, eli isän viereen aamuyöllä auringonnousun jälkeen. Näkikö äiti auringonnousun, sitä emme tiedä, mutta hän tiesi, että turvallinen käsivarsi oli hänen olkapäällään.
Minulla on huoli isäni turvallisuudesta. Samalla kai itsekkäästi mietin omaakin vanhuuttani. Kuka minusta pitää huolta?

 

Minä tunnen huonoa

Minä tunnen huonoa omatuntoa. Asuimme yli 25 vuotta Euroopassa ja palasimme syksyllä takaisin Suomeen.Lapsemme ovat perustaneet omat perheensä ja meillä oli mahdollisuus aloittaa eläkkeestä nauttiminen. Kävimme joka vuosi pari kertaa Suomessa ja vanhempani olivat joka vuosi tietysti vuoden vanhempia, mutta hyväkuntoisen oloisia. Yksi syy Suomeen tulolle oli varmaan alitajunnassa ollut tieto, että äitejämme ja isiämme ei voi unohtaa.
Mieheni vanhemmat ovat yli 80-vuotiaita, asuvat kahdestaan ja voivat hyvin. Heillä on seuraa toinen toisestaan ja askeleen lyhentyminen lähentää heitä edelleen.
Äitini ei enää jaksa hoitaa isää. He eivät halua silti palvelutaloon. He eivät halua apua "koska ei sitä ole viime vuosina muutenkaan ollut". Isäni elää nuoruuttaan ja äiti syyttää isän muistin katoamisesta meitä muita omaisia. Me aktiiviset ihmiset nautimme vain omasta elämästämme ja jätimme heidät katselemaan vuoden ajasta riippuen talitintteja ikkunalaudalla tai pusikoituvaa pihamaata.
Minä tunnen huonoa omatuntoa asiasta. Jätinkö heidät? Olen keskustellut asiasta paljon mieheni kanssa ja omien lasteni kanssa.Olen ainut elossa oleva lapsi ja sisareni lapset eivät tietenkään ole isovanhemmistaan sillä tavoin vastuussa kuin minä.
Minusta tuntuu, että ennen kaikki oli helpompaa kun perheet asuivat lähempänä ja perheet olivat suurempia.
Tämä tunne on pahimmillaan todella ahdistava.
Tästä asiasta yleinen keskustelu on tervetullutta.

Aamulla radiouutisissa

Aamulla radiouutisissa muistaakseni Stakesin tutkija sanoi, että moni vanhempiaan työnsä ohella hoitava joutuu ottamaan vuorotteluvapaata tai omaa lomaa selvitäkseen hoitovastuusta. Minusta vuorotteluvapaa on oman itsensä kehittämistä ja omien tulevien työvuosien jaksamiseen tähtäävä asia.
Samainen henkilö taisi sanoa vielä, että vanhempiaan pitkään hoitavaville pitäisi voida antaa hoitolomaa.
Lähelläni on monia vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä, etenkin naisia. En ymmärrä miten he jaksavat hoitaa työnsä, perheensä ja omat kymmenien kilometrien päässä asuvat vanhempansa. Ja samalla siinä vielä itsensä.

Jotenkin tuntuu, että omien

Jotenkin tuntuu, että omien vanhempien hoidosta on tehty elämää suurempi ongelma. Ikiajat lapset ovat kantaneet vastuuta omista vanhemmistaan. Maatalousyhteiskunnassa se oli luonnollisesti helppoa, koska vanhukset asuivat samassa taloudessa ja auttoivat elämänsä loppuun saakka talon töissä. Nyt kun elämä on heittänyt lapset usein kauaksi pois kotoa, vanhusten hoito on ongelma. Laitokset eivät vedä kaikkia, joten kotihoidolle on oltava sijaa. Lasten "uhrautuminen" säästää yhteiskunnan varoja huomattavasti, mutta eikö kyseessä ole myös normaali perhe-elämään liittyvä tilanne? Vai olemmeko jo niin itsekkäitä, että kun kotoa kerran lähdetään, niin sinne ei takaisin mennä?

Miksi tehdä ongelma

Miksi tehdä ongelma selvästä asiasta? Perheille kuuluu perusvastuu omaisten hoidosta, ei siinä tarvita yhteiskuntaa apuun.

Omien vanhempien hoito

Omien vanhempien hoito kuuluu lapsille.Sen vuoksi se kai onkin niin vaikeaa. Miten osaisimme antaa hellyyttä ja rakkautta, joilta olemme samat asiat oppineet tai oikeammin. Niiltä, joilta emme ole hellyyden jakamista oppineet. Keski-ikäisten vanhemmat eivät ole olleet sitä sukupolvea,joka olisi oppinut pusuttelemaan ja joka olisi pusutellut ja hellinyt.
Nykyisten seniorien ja nykyisten keski-ikäisten keskinäisessä suhteessa on tunneköyhyyttä ja sen vuoksi senioriemme hoito on vaikeaa. Seniorimme ovat itse eläneet maailmassa,missä lapset asuivat lähellä ja olivat läsnä elämän loppuun saakka. Seniorien omat vanhemmat kuolivat yleensä kuusikymppisinä. Karua sanoa, mutta luonto hoiti homman silloin luonnollisemmin kuin nyt kun lääketiede pitää seniorit hengissä pitkään.
Hyvä ja huono asia.