Keskustelimme eilen illalla aiheesta Muistatkos kun?. Meitä oli viisi kokijaa ja kaikille 80-luvun puolivälin syyskuinen lauantai on jäänyt lähtemättömästi mieleen – miltei voisi sanoa kuolemattomasti muistoihin.

Tuolloin kulki pitkin Helsingin keskustaa hautajaissaattue, Espan varrella oli satoja ihmisiä jo tunteja ennen saattueen tulemista. Kaikki olimme hiljaa ja monen silmäkulmassa oli kyynel. Vaikka kaikki tiesimme, että vainaja oli vanha ja viimeiset vuotensa hyvinkin sairas, silti tuo tilanne oli puhutteleva. Minä olen syntynyt Juho Kusti Paasikiven tasavaltaan, mutta minä muistin tuolloin vain yhden Kekkosen. Kekkonen oli synonyymi sanalla Presidentti. Miksi meitä kaikkia ja ilmeisesti koko kansakuntaakin kosketti niin paljon vanhan miehen kuolema? En tiedä. Minulle oli kuitenkin itsestään selvää, että tuona lauantaina haluan olla seisomassa Espalla, nimenomaan Espalla ja nähdä ohilipuvan auton. Se oli tunnerikas päivä, tuntui kuin koko maa olisi pysähtynyt. Eniten ihmisiähän taisi olla Marsalkka Mannerheimin patsaalla, mutta minä en kokenut Marskia ja Urkkia samanarvoisina. Molemmat ovat olleet Suomelle ratkaisevan tärkeitä, mutta eivät yhteismitallisia.

Televisiosta katsoin uutisista kuvia Kekkosen hautajaisista. Jykevin kohta oli, kun arkkua kannettiin Tuomiokirkon portaita alas marssimusiikin tahdissa.

Minulle Kekkonen oli auktoriteetti, Isähahmo ja kansakunnan ainoa eteenpäinsaattaja. Hänen poistumisensa joukostamme ei ollut kuulunut minun tietoisuuteeni.

Muistan myös Rouva Sylvi Kekkosen kuoleman. Söimme koulun ruokalassa ja radiosta ei tullutkaan kevyttä kotimaista puolituntista, vaan vakavaa musiikkia. Sitten kerrottiin, että Presidentin puoliso on kuollut.