Uutta ei löydä jos ei luovu vanhasta. Toiset asiat jäävät taakse luonnostaan, osa on kipeitä valintoja ja välillä karu kohtalo repii irti rakkaimmista asioista. Luopuminen on koko ajan läsnä.

Äitiydestä omaan elämään

- On oikein ja hyvä, että lapset kasvavat isoiksi ja muuttavat pois kotoa. Mutta haikeata se on, toteaa ruotsinpyhtääläinen puutarhuri Eija Klaucke. Kun tyttäristä vanhempi Lotte perusti oman kodin muutama vuosi sitten, vaikeinta oli ajatella tyhjäksi jäävää huonetta, sitä ettei sen oven takana enää asukaan kukaan.

Ikävä kokopäiväiseen äitiyteen saattaa iskeä iltasella, kun vierestä ei löydy ketään, jolle lukea iltasatu. Oma ihana pehmeä kainaloinen, suukoteltava pieni lapsi on poissa iäksi. Tilalle kuitenkin saa ilon aikuiseksi kasvaneista lapsista ja heidän pärjäämisestään elämässä.

Nyt Eijan tyttäristä nuorempi Bea on myös hankkinut oman kodin. Äiti otti oppia aiemmista kokemuksistaan ja myi yhteisen asunnon. - Eipä jää mitään kamalia tyhjiä huoneita, Eija hymyilee. - Nyt on oma koti ja oma elämä.

Avioerossa ei luovu vain puolisosta

- Olin kahdeksantoista. kun menin naimisiin ja oletin, että elän sen miehen kanssa elämäni loppuun saakka. Ero oli katastrofi, muistelee kälviäläinen yrittäjä Marita Vilkas. – Lisäksi vanhempani kuolivat samana vuonna, ja elämästä putosi liian paljon pois liian lyhyessä ajassa.

Avioero oli Maritan oma valinta, mutta vasta vuodet sen jälkeen ovat paljastaneet, mikä kaikki katosi sormuksien mukana. Kipeimmältä tuntuu se, ettei lapsenlapsista voida nauttia yhdessä. Ja kun kuusikymmentä ikävuotta täyttyy pian, myös huoli yksinäisestä vanhuudesta painaa mieltä. Varma ja turvallinen kumppani puuttuu.

Marita ei kuitenkaan kadu eropäätöstään. Sinkkuelämä mahdollisti innokkaan työnteon ja itsensä toteuttamisen aivan uusilla tavoilla. Ahkera työ on myös tuottanut vanhuuden varalle ylimääräistä taloudellista hyvää.

Ison miehen koti-ikävä

- Meidän talo paloi reilu puoli vuotta sitten. Siinä menivät tavarat ja muistot, elinpiiri jonka olin itse rakentanut. Vaan se kodin henki, se tänne tulee takaisin, vakuuttaa eläkeläinen Reijo Toivonen Hattulasta. Usko on luja, sillä tulipalopaikalle nousee parhaillaan uuden kodin perusta.

Reijo joutui katsomaan vierestä kotinsa muuttumista savuksi. Mieli syöksähtelee vieläkin tunteesta toiseen, eikä asiasta puhuminen ole helppoa. Tuho sai seurallisen miehen erakoitumaan kuukausiksi. Koti kun ei ole vain seiniä ja tavaroita, vaan turvasatama, perheen kokoontumisien paikka. Viime kesänä kotona piti järjestää sekä lapsenlapsen ristiäiset että Reijon kuusikymmentävuotisjuhlat.

- Olen luopunut elämän täydellisyyden etsimisestä. Iloa pitää löytää huonoistakin tapahtumista, Reijo toteaa.– Tänä päivänä ilahduttaa nähdä kaivuri ja hiekka-auto tontilla, tietää, että ehkä siinä on talo joskus. – Oppinut tästä on. Tavara ja omistaminen eivät merkitse mitään läheisten ja heistä syntyvän turvan rinnalla.

Tiina Klemettilä / PRIIMA

”Miksi luopumista pitäisi opetella
kun se on meissä joka hetki

Nauru lakkaa, kyyneleet kuivuvat,
yksinäinen syli on menettänyt toisensa

Miksi luopumista pitäisi opetella
kun ei meillä ole mitään ollutkaan”

Runo Tero Liukkosen kirjasta Särkyminen, Gummerus 2007