"Japanilaisempi kuin japanilaiset", sanoivat ystävät suomalaisesta Marjo Sekistä kahdenkymmenen Japanissa vietetyn vuoden jälkeen. Aikeita paluusta Suomeen ei ollutkaan, ennen kuin Marjon pojat halusivat asettua asumaan äidinmaahansa. Siitä alkoi opettelu takaisin suomalaisuuteen.

Kolmekymmentä vuotta sitten 19-vuotias Marjo Lindfelt lähti Japaniin. Kymmenen vuotta sitten Marjo Seki päätti viettää välivuoden Suomessa, jotta pojat Leona ja Kai tutustuisivat äidin kotimaahan. Vuoden kuluttua Marjo oli valmis palaamaan takaisin Japaniin, mutta pojat halusivat jäädä Suomeen. Sopeutuminen takaisin kotimaahan todisti vanhan japanilaisen sananlaskun todeksi – ”Kivikin lämpenee, kun sen päällä istuu kolme vuotta”.

-Kun tulin Japaniin olin nuori ja sopeutuvainen, innokas tutustumaan kaikkeen uuteen – kielen ja tapojen oppiminen oli itsestään selvää, Marjo kertoo.

Ilman kommelluksia sukeltaminen japanilaisuuteen ei kuitenkaan onnistunut. Ensimmäinen ateria japanilaisen poikaystävän vanhempien luona oli koettelemus, sillä liukkaat nuudelit , keitto ja syömäpuikot olivat Marjolle liki ylivoimainen haaste. Eri huoneisiin tarkoitetut sisätossut sekoittuivat keskenään ja yhteinen kieli puuttui täysin.

-Nanika tetsudaimashouka? Se tarkoittaa: Voinko auttaa, ja se oli ensimmäinen japaninkielinen lause jonka opin, Marjo nauraa.

Tämän lauseen ansiosta Marjo oppi sekä kielen että japanilaisen anoppinsa keittotaidon. Keittiössä innokkaalle auttajalle annettiin tehtäviä, ja samalla kielitaito karttui opiskelukuntoon. Kielitaidosta tulikin niin hyvä, että Marjo teki näyttävän uran Japanissa kansainvälisyyskasvatuksen opettajana ja ravintoloitsijana. Opetustyö jatkui myös Suomeen paluun jälkeen, sillä japanilaisen kulttuurin ja kielen taitajalle on ollut kysyntää.

Japanilaista japanilaisempi

Japanilaisten ystävien mukaan Marjosta tuli japanilaisempi kuin japanilaiset itse. Japanilaiset ilmeet, eleet ja tavat yhdistettynä puoliselässä heilahtelevaan vaaleaan hiuspaljouteen ovat kiehtova yhdistelmä. Marjon mukaan eläminen maassa maan tavalla tuntui itsestään selvältä, aina perinteisiä naisen ja miehen rooleja myöten.
-Japanilaisen vaimon tehtävä on taata miehelle työrauha. Siksipä minäkin hoidin kaikki raha-asiat, kodin ja lapset, sekä valmistin miehelleni ateriat ja autoin lähtiessä kengätkin jalkaan.

-Japanista kaipaan eniten hyvää palvelua, Marjo toteaa.

Ennen Suomeen paluuta Marjo ei ollut koskaan tankannut autoaan itse, huoltoaseman henkilökunta täytti tankin, puhdisti ikkunat, vei roskat ja pysäytti liikenteen, jotta asiakas pääsi turvallisesti jatkamaan matkaa.
Hyvä palvelu onkin Marjon ravintolan Marusekin kunnia-asia. Asiakkaat ovat palkinneet
työn valitsemalla Marusekin useana vuonna peräkkäin Tampereen parhaaksi ravintolaksi.

Outo kotimaa

Marjo viihtyi Japanissa erittäin hyvin, ja olisi halunnut palata sinne takaisin Suomessa vietetyn välivuoden jälkeen. Marjon pojat Leona ja Aki innostuivat kuitenkin suomalaisesta koulusta ja ystävistään niin, etteivät halunneet enää takaisin Japaniin.

Marjon sopetumista takaisin Suomeen vaikeutti se, ettei hänellä ollut kokemusta aikuisuudesta kotimaassa. Miten hoidetaan asiat virastoissa, ja minkä viraston kanssa ylipäänsä? Pitääkö hissistä poistuessa kumartaa? Miksi on pakko käyttää pankkiautomaattia? Mitä tarkoittavat oudot sanat logo, pääte ja lööppi?

Vaan kivikin lämpenee, kun sen päällä istuu kolme vuotta. Ja samassa ajassa oppii uudelleen kotimaan tavat. Marjo on luonut ravintolastaan Tampereen pikku-Japanin teehuoneineen, kursseineen ja aitoine japanilaisine ruokineen. Vaan oikeaan Japaniin Marjo palaa enää vain ystäviä tapaamaan.

–Enää en halua asua Japanissa. Japanilaisten kiire tarttuu jo lentokentällä, vaikka itsellä ei kiirettä olisikaan. Kyllä tämä suomalainen, väljempi ja rauhallisempi elämäntapa sopii minulle paremmin.

Tiina Klemettilä / PRIIMA