Erikoistutkija Ulla-Maija Peltonen Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta on tutkinut suomalaisten kirjoituksia ja kansalaissodan traumaa.

Kansalaissotaan liittyy paljon selvittämätöntä sukujen piirissä, jopa mykistettyjä tarinoita. Nuori polvi haluaa ymmärtää, mistä oikeastaan on kysymys. Suurin ongelma on selvittämättömät kuolemat, sanoo Ulla-Maija Peltonen. Ei esimerkiksi tiedetä, minne sukulaiset on haudattu. Ei kerrota, mitä oikeastaan tapahtui. Asiaan liittyy myös häpeän tunteita, koska sodan jälkeen voittaneen puolen propaganda oli hyvin voimakasta ja hävinnyt puoli leimattiin isänmaan pettureiksi. Kansalaissodan jälkeen sota jatkui muistojen rintamilla. Voittanut puoli halusi muistaa omat uhrinsa, mutta halusi kieltää hävinneeltä puolelta oikeuden muistamiseen. Ristiriita onkin tässä, että hävinnyt puoli ei voinut unohtaa, kertoo Peltonen.

”Totuus ei ole punainen eikä valkoinen, se on inhimillinen”, kiteytti Väinö Linna aikoinaan. Niin kauan kuin aatteellista oikeassa olemista puolustettiin, ei päästy käsittelemään surua, jota varsinkin väkivaltainen kuolema aiheuttaa. Kaunokirjallisuus aloitti prosessin 1960-luvulla, erityisesti Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla –trilogia käynnisti keskustelun, kertoo Peltonen. Tällöin pyrittiin ymmärtämään, työstämään, mitä oikeastaan tapahtui, mitkä olivat sodan seuraukset.

Sodan yli pääsemiseen tarvitaan tieteen ja taiteen keinoja, kaunokirjallisuutta, elokuvia, ihmisten muistitietoa, kuvataidetta, sanoo Ulla-Maija Peltonen. Sitähän on Suomessa paljon tehtykin. On hienoja romaaneja, joissa on toistosta päästy työstämiseen, elokuvia, joissa tehdään ymmärrettäväksi ihmisten motiiveja toimia tällaisissa tilanteissa. Nämä kaikki merkitsevät itseymmärryksen lisääntymistä.

PRIIMAn juttu "Kansalaissodan trauma - puhumattomuuden umpisolmu"