Laulaja Anneli Saaristo tekee työtä äänen ja musiikin kanssa, mutta silti hän kaipaa todella paljon myös hiljaisuutta.
Anneli on ollut aina tavallaan allerginen metelille ja herkistyminen on tapahtunut ajan myötä. Hän on kotoisin maalta ja asunut metsän läheisyydessä. Kaupungin meteli on tullut hänen elämäänsä vasta aikuisiässä. Kaupunkien kakofonia erityisesti ärsyttää. Korvatulpat ovat hyvä keino meteliä vastaan.
Taustamusiikki
Julkisissa tiloissa on ihmisten puheen lisäksi paljon muutakin ääntä, muun muassa taustamusiikkia. Tätä taustamusiikkia Anneli Saaristo vihaa. Se on musiikin pakkosyöttöä. Tällöin on pakko mennä tunnetiloihin, joihin ei halua.
Tinnitys on yksi muusikoiden suuri vaiva. Myös Annelin tuttavapiirissä monia vaivaa tinnitys. Myös Anneli on tälle herkistynyt ja pelkää, että se voi kohdata myös häntä. Yksi Annelin ystävistä kertoi, että vain kaksi asiaa auttaa tähän: linnun laulu ja meren kohina. Meluvamma on kamala vamma, sanoo Anneli Saaristo.
Hiljaisuudesta voimaa
Hiljaisuuskaan ei ole kaikille helppo asia. Silloin ihminen joutuu katsomaan sieluunsa. Mitäpä, jos sieltä tuleekin pelkkää tyhjyyttä, kysyy Anneli. Hyvin rankkojakin asioita voi alkaa tulla mieleen, kuolemanpelkoa, yksinäisyyden pelkoa. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko kohdata oma itsensä. Anneli Saariston vetäytyminen alkaa joskus mennä jopa erakkouden puolelle, mutta hiljaisuudessa voi prosessoida asioita. Hän nauttii ja saa voimaa hiljaisuudesta.
Unelmien paikka, sellainen äänimaailma, jossa Annelin sielu parhaiten lepäisi, olisi jossain Tyynenmeren saarella, jossa valtavat aallot kohisevat. Meren ääni on niin rauhoittava, rytminen.