Höyrykin voi olla historiallinen harrastus. Esko Härö on espoolainen pitkän linjan höyrykoneharrastaja, jolla on höyrylaitteita melkein joka lähtöön.

Harrastuksen alku, Härön isän perheelleen vuonna 1969 hankkima höyrylaiva, on edelleen suvun omistuksessa ja siskon perheen käytössä, mutta lisäksi kokoelmaan kuuluu myös toinen höyrylaiva sekä pienempi luuppi, höyryvene. Muita masiinoita ovat höyrytraktori, höyryveturi ja Marshall-höyryjyrä. Härön itsensä mielestä, harrastus "on tainnut lipsahtaa vähän liian laajaksi".


ODOTTAVAN AIKA EI KÄY PITKÄKSI

”Ei saa hätäillä!” heristää Esko Härö hymyillen sormeaan toimittajalle tämän uteluun, milloin päästään liikkeelle. Jotta tuhansien kilojen painoinen rautamöhkäle lämpenee tasaisesti ja höyrynpaine nousee riittäväksi, tarvitaan vähintään puolimottia halkoja ja noin kolmen tunnin lämmitys. Lämmittäjän aika ei kuitenkaan käy pitkäksi, sillä puiden lisäämisen välillä on monta tehtävää: Kaikki öljykupit on täytettävä, oikeat venttiilit avattava, haettava lisää puita ja niin eteen päin. Lämmitsy on rauhallisen ihmisen hommaa, mutta kone kyllä palkitsee malttavan. ”Parhaita hetkiä on, kun kylmärauta alkaa lämmetä. Sitten tulee ensimmäinen pihahdus. Se on aika uljasta”, Härö myhäilee.

MENNEISYYS ON TÄRKEÄ

Härö pitää historian tuntemista tärkeänä nykyisyyden valinnoille. Niinpä hän on aina selvittänyt omien laitteidensa historian mahdollisimman tarkasti.

Marshall-höyryjyrän historia Suomessa alkaa vuodesta 1926, jolloin se ja sen pienempi painoltaan 12-tonninen veli tuotiin Englannista Helsingin kaupungin palvelukseen. Kaupunkilaiset saivat ihmetellä höyryjyrää aina vuoteen 1964 saakka, jolloin Marshall siirtyi eläkkeelle. Pikku Marshall päätyi museoon, ja isompi oli määrä romuttaa, mutta Härö sai pelastettua sen lähes sulatusuunin suulta.

Samalla, kun Härö säilyttää vanhoja laitteita toimintakuntoisina jälkipolville, hän myös elvyttää ja säilyttää menneiden aikojen tieto-taitoa, mikä on eräs harrastuksen perusideoista. ”Me järjestämme jatkuvasti erilaisia kursseja ja koulutamme nuorista jopa höyrykoneen hoitajia”, hän sanoo.


EI AIVAN ONGELMITTA

Useimmiten alan harrastajia vaivaa sopivien säilytystilojen puute eikä rahaakaan ole yleensä liikaa. Koneet ovat suuria, ja ne tarvitsisivat kunnolliset säilytystilat, mutta esimerkiksi 16 tuhannen kilon painoisen jyrän siirtäminen uuteen paikkaan on vaivalloista ja kallista.

Höyrykoneharrastusta ei voi sanoa kovin yleiseksi, mutta se kerää monipuolisesti erilaisia ihmisiä höyrymasiinoiden ääreen. Varsinkin rautatieharrastajia, sekä laivaharrastajia on useita satoja. Maahöyrykoneharrastajat, joiden mielenkiinnon ja keräilyn kohteisiin kuuluvat mm. jyrät, traktorit ja lokomobiilit, ovat hajanaisempi joukko. Näitä koneita ehdittiin romuttaa paljon, ja viimeisten 10 vuoden aikana on saatu esimerkiksi vain kymmenkunta lokomobiilia takaisin.

Tähän liittyvät myös Esko Härön huolet: Härön mukaan Museovirasto on kyllä keräilijöiden ja perinteen siirtäjien hengessä mukana, mutta ongelma on, että näillä laitteilla ei ole kulttuuristatusta - ne ovat irtaimistoa ja niiden kohtalosta saa omistaja päättää. Tällä tavoin saatetaan menettää, ja on jo menetetty, korvaamattoman arvokasta teollisuus- ja elinkeinohistoriaa ikuisesti. ”Kyllä pitäisi toisinkin päin ajatella, että näillä olisi suojeluarvo, eikä näitä saisi tuhota tai hävittää”, Härö päättää.


Priima/Esa Viherä