Teiden varsilla kököttävät maitolaiturit olivat takavuosikymmeninä olennainen osa maaseudun maisemaa. Ne olivat tärkeä osa elintarvikehuollon logistiikkaa, välietappeja karjanomistajan, meijerin ja kuluttajien välillä. Ei ihme, että tärkeä instituutio on saanut oman museonsa.
ASIAA JA HUUMORIA SAMASSA MUSEOSSA
Maitolaiturimuseo sijaitsee Tampere-Ruovesi -tien varrella Velaatan kylässä, ja Timo Malmi toimii museon ”yli-intendenttinä”. Siviilissä Malmi on Tampereen Yliopiston viestintäpäällikkö, ja museotyö on tälle kulttuurin monitoimimiehelle vapaa-ajan harrastus.
Malmi on perustanut museonsa aavistuksen verran leikkimielellä, mutta taustalla on vakavaakin pohdintaa Suomen maaseudun menneisyydestä ja epävarmasta tulevaisuudesta. Yksi tavoite on johdattaa kävijän ajatukset entisaikojen maatilallisiin, jotka vastasivat kaupunkilaisten elintarvikehuollosta. ”Museon suuri filosofia on lähentää kaupunkilaisten ja maaseudun ihmisiä”, Malmi tiivistää.
Museoksi muuttunut maitolaituri kuului aikoinaan Timo Malmin isovanhemmille. Timo Malmi puolisoineen pitää nykyään tilaa vapaa-ajan asuntona eli luontoresidenssinä kuten Timo itse luonnehtii.
”Mummolla oli kolme lehmää, hevonen ja kaksi sikaa. Lehmien maidot tuotiin tähän maitolaiturille”, Malmi kertoo ja esittelee erikoista museotaan. Kuusikymmentäluvulla tilanpito ja maidontuotanto kuitenkin loppuivat, kun isovanhemmat kuolivat ja maitolaiturikin tuli tarpeettomaksi.
EI KOOLLA PRÖYSTÄILYÄ
Voisi kuvitella, että maitolaiturimuseossa olisi iso kokoelma erilaisia maitolaitureita, mutta Malmin johtama museo koostuu yhdestä ainoasta maitolaiturista. Betonipylväiden nokassa vakaasti seisova punainen pikkumökkimäinen rakennelma on valmistunut 60-luvun alussa, jolloin tiehallinto alkoi määräillä, miten laiturit pitää rakentaa.
Viime kesänä laiturin seiniä koristivat kertomukset mummoista, koska museon teemana oli mummo. Oven yläpuolella komeili Timo Malmin isoäidin valokuva, ja sisätiloissa oli tamperelaisten kunnallispoliitikkojen kertomuksia heidän omista isoäideistään.
Museon seinään kiinnitetyssä postilaatikossa oli vieraskirja, johon kävijät saivat merkitä omia ajatelmiaan isoäideistään. Joku kirjoitti: ”Mummo sanoi aina, rakkaus on laina. Siitä ei käydä kiirehtimään”. Toiselta sivulta löytyi tokaisu: ”Mummo on poliisi”.
ELÄVÄN MUSEON TAPAHTUMIA
Maitolaiturimuseon yli-intendentiksi itsensä nimittänyt Timo Malmi on järjestänyt museolla myös maaseutuaiheisia tapahtumia. Niissä on mm. pohdittu maitolaiturin roolia suomalaisessa kirjallisuudessa. Kirjailija Panu Rajala ja Elvis-jäljennös ovat vierailleet tapahtumissa. Tänä vuonna museon teemana on ”Kukkoa vai kanaa”. Tämän otsikon alla Malmi herättelee kysymystä, ovatko kukot ja kanat menettäneet identiteettinsä tehotuotannon myötä.
TÄRKEITÄ KOHTAUSPAIKKOJA
Maitolaiturit olivat aikanaan tärkeitä tapaamispaikkoja. Tämä rooli korostui varsinkin sellaisilla laitureilla, jotka olivat useamman maatilan yhteisiä. Karjanomistajat toivat maitotonkat laiturille aamulla ennen maitoauton saapumista, ja illansuussa ne noudettiin pois kun maitoauto oli tuonut takaisin tyhjät tai kuorittua maitoa sisältävät tonkat. Siellä vaihdettiin kuulumiset ja jos aikaa oli, töristiin pidempäänkin. ”Maitolaiturit olivat erityisesti nuorten kokoontumispaikkoja. Sinne tultiin ensiksi polkupyörällä ja sitten mopolla. Siellä vaihdettiin ensimmäiset pusut”.
SININEN LEHMÄ NAAPURIN OHRAPELLOSSA
Velaatan maitolaiturimuseon ohi ajavaa hätkähdyttää museon takana tollottava sininen lehmä. ”Tämä on se lehmä, josta lypsetään maitokauppojen sinistä maitoa”, Malmi todistaa vakavalla naamalla. Luonnollista kokoa oleva sininen peltilehmä on Jukka Tuomisen Pyhä lehmä -niminen taideteos.
Lehmä on selvästi pahuuden teossa. Se on maitolaiturin takana sijaitsevalla naapurin ohrapellolla. Turistit ovat polkeneet ohrapeltoon polun kummallisen otuksen luo. Lehmän toinen korva ja utareen yksi vedin ovat häipyneet. Hävetkää, turistit!
”Siitä on tullut Velaatan varsinainen maamerkki. Se on linja-autonkuljettajien ja takapenkillä istuvien lasten suosikki.”
Priima/Mikko Määttälä