Televiosta näin mainoksen isovanhemmuudesta ja löysin ohjelmanne nettisivutkin. Mietin ensin, että soitan ja kutsun teidät kameran kanssa kylään, mutta ehkä on parempi kirjoittaa ja toivoa, että kirjoitukseni herättäisiä keskustelua. Ympäristön asenne voi olla julma. Julmuutta olemme kokeneet jo kahden aikuisen ihmisen solmiman liitonkin suhteen.
Asumme maalaispaikassa, vanhassa kansakoulussa. Tämä on kotimme ja työpaikkamme ja meillä on sesonkiluonteisesti useita palkattuja työntekijöitä. Meillä molemmilla on kolme lasta aikaisemmista liitoistamme. Lapsillamme on useita lapsenlapsia, heistä osa asuu lähistöllämme. Lapsemme eivät ole hyväksyneet liittoamme ja he käyttävät omia lapsiaan lyömäaseina meitä kohtaan. meistä on tullut iltalapsentarhan pitäjiä. Jos maanantaina luonamme on minun lapsenlapsia, niin jo tiistaina oven takana on mieheni lapsenlapsia. Yksin. Heidät on tuotu pihaamme ja kerrottu, että mummi odottaa ja mummi leipoo teillekin yhtä hyvää pullaa kuin muillekin pienille lapsille. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Eihän lapsille voi sanoa, että mene omaan kotiisi, pappa haluaa lähteä ostoksille tai kylään. Ei.
Omille lapsillemme olemme puhuneet, vaan turhaan.Heidän mielestänsä me arvotamme lapsiamme ja jaamme jo nyt virheellisesti perintöämme.
Kohtalo on julma, sillä tunnemme rakkautta lapsenlapsiamme kohtaan. Tätä vauhtia tunnemme kohta katkeruutta pieniä viattomia ihmisen alkuja kohtaan.
Olemme aika uupuneita. Emme halua julkisuutta itsellemme, haluaisimme keskustelua isovanhemmuuden ihanan tunteen toisesta puolesta. Jos joku olisi rohkeampi puhumaan asiasta kasvoillaan kuin minä, niin varmaan Priimalla olisi rohkeutta tarttua asiaan. Se auttaisi meitäkin osoittamaan omille rakkaille lapsillemme millaiseen asemaan he ovat meidät ajaneet.