Hämeenlinnalaiset Leila ja Ismo Salo olivat ensimmäisen kerran Azoreilla turistina alkuvuodesta 2001. Jo saman vuoden elokuussa he olivat uudella turistimatkalla uudestaan Saó Miguelilla.
Syyskuussa 2002 oli omakotitalo Suomesta myyty, lomakoti Hämeenlinnasta ostettu ja uusi koti Azoreilta katsottu. Niin vain kävi, että jokin kolahti Saó Miguelilla.
Pelottiko muutto uuteen ympäristöön?
Vastaus tulee kuin yhdestä suusta, ei pelottanut, ei edes oikeastaan jännittänyt. Salot ovat tottuneet nopeisiin ratkaisuihin. He ovat yhdessä rakentaneet kaksi menestyvää yritystä tyhjästä, siivousliikkeen pääkaupunkiseudulle, joka työllisti parhaimmillaan yli 350 ihmistä ja Iittalaan, Kanta-Hämeeseen, jopa maailman kuulun suklaapajan, Kultasuklaan. Haikeutta aiheutti lähinnä oman rakkaan yrityksen myynti, huoli siitä, kuinka elämäntyön käy uuden ja tässä tapauksessa myös vieraan yrittäjän hoidossa.
Paikalliset asukkaat ovat avoimia
Ismo kertoo, että ensimmäisenä jouluna heitä kutsuttiin peräti kahteen eri perheeseen joulun viettoon. -Ismolla oli siellä enemmän tuttuja kuin minulla, koska hän on luonnostaan ”kielimies”, kertoo Leila. Ismo oli jo aikaisemmin opetellut hieman portugeesia, joka tietysti auttoi luomaan kontakteja. Leila taas on kertomansa mukaan hiljaisempi. Ihmiset olivat todella mukavia, avoimia ja ystävällisiä. Tervehtiminen on tärkeää. Esimerkiksi postimies, joka Saloille kantoi postia, kätteli aina jos vain esimerkiksi kaupungilla heidät tapasi.
Suomalaisille ei oikea-vasen-oikea poskitervehdys ole vanhastaan tuttu ja myös Leilasta se tuntui ensin vähän oudolta. Leila kertoo, että aluksi ei oikein tiennyt, miten sitä pitäisi tervehtiä, mutta ihmiset olivat avoimia ja rohkeita ja niin tervehtiminenkin alkoi sujua.
Koti-ikävä hiipii
Salot tunsivat kuitenkin vähitellen itsensä ulkopuolisiksi. Mistä tunne tulee, vaikka ympäristössä on tuttuja, jopa ihan hyviä perhetuttuja. Arki kuitenkin koittaa, uutuudenviehätys loppuu. Sitten alkoi tuntua, että he ovat erilaisia. Kulttuuri ja uskonto esimerkiksi olivat niin kovin erilaisia ja sukulaisia ja ystäviä alkoi tulla ikävä. Myös vanhoja harrastuksia alkoi kaivata.
Metsästys on ollut Ismolle rakas harrastus. Metsästysporukoita ei oikein löytynyt, eikä oikein hirviin tottuneelle metsämiehelle soveliasta riistaakaan.
Mitä tästä elämänvaiheesta jäi?
Leila ja Ismo Salo ovat tyytyväisiä, että saattoivat viettää lähes kolmen vuoden mittaisen elämänjakson Sao Miguelilla. Se on tallennettu muistiin ja sitä voi niin kuin katsella aina välillä, kun haluaa palata sinne takaisin. - Ei meitä millään tavalla hävetä tai nolota takaisintulo. Eikä missään tapauksessa kaduta. Se oli seikkailu.
Salot muistuttavat, että muutossa ei kannata hätiköidä. Asunto kannattaa ensin vuokrata. Talon ehtii ostaa sitten myöhemminkin….
Esa Viherä / PRIIMA