Persoonallinen ja rauhallinen tyyli nähtiin alusta alkaen sopivana nuoren itsenäisen kansakunnan kuvan kirkastamiseen.

Wäinö Aaltonen syntyi kyläräätälin poikana Karinaisissa 8.3.1894, ja muutti perheensä mukana Turun edustalla olevaan Hirvensalon saareen 7-vuotiaana 1902. Hän sai taidemaalarin koulutuksen 1910-15, mutta innostui opintojen loppuvaiheessa kuvanveistosta. Kuvanveistäjänä Wäinö Aaltonen oli lähes itseoppinut. Hänen kuulonsa heikkeneminen alkoi jo kouluiässä ja johti myöhemmin lähes täydelliseen kuurouteen.

Aaltonen oli kiinnostunut Kreikasta, muinaisesta Egyptistä ja suomalaisista muinaisista eläinpääveistoksista. Nuoren kuvanveistäjän ura lähti nousuun jo ensimmäisestä näyttelystä 1916. Menestystä seurasi lukuisia työtilauksia. Seuraavana vuonna hänet kutsuttiin osallistujaksi Marraskuun ryhmän Turun näyttelyyn. Tavanomaisten veistosmateriaalien lisäksi hän kokeili myös graniittia mm. varhaiskauden päätyönä pidetyssä Graniittipojassa (1917).

Suomen taiteen vuosikirjassa 1945 Aaltonen kirjoitti: ”Savi- tai kivimöhkäleestä veistetään siis pois se osa, joka on välttämätöntä, että liike, rytmi, pinta, viiva ja lopuksi hieno valööri tulisivat esille”.

Aaltonen työskenteli vuoroin Helsingissä ja Turussa ja seurusteli nuorten ”suruttoimain seurakunnan” taiteilijoiden kanssa Brondan kahvilassa. Aaltosella oli lapsuudestaan asti paljon naisia ympärillään. Ensimmäisen avioliittonsa Aaltonen solmi laulajatar Aino Pietiläisen kanssa 1920. Kaiken kaikkiaan Aaltonen oli naimisissa neljä kertaa. Aiheista erityisesti naisfiguuri olikin taiteilijalle läheinen. Kahlaajan teema toistuu usein alastomissa naistutkielmissa. Tärkeä merkitys oli erityisesti äidillä ja sisarella, Ainolla, joka oli usein Aaltosen mallina, kuten suuressa kahlaajahahmossa Uimaan lähtevä nainen (1924).

Vuonna 1923 Aaltonen lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Italiaan, Roomaan Berliinin kautta. Matkaltaan hän sai vaikutteita modernista kubismista ja futurismista, joita pystyi purkamaan lähinnä maalauksiin ja teatterilavastuksiin (joita hän teki viitisenkymmentä, niistä tunnetuimpia ovat Helsingin Svenska Teaternissa esitetyn Hagar Olssonin Hjärtatspantomimin näyttämökuvat I928).

Toistamiseen Aaltonen matkusti ulkomaille 1925, tällä kertaa matkan tarkoituksena oli kuulon parantaminen Lontoossa. Kuuroutta ei pystytty parantamaan, mutta Aaltonen tutustui Lontoon museoihin ja itämaiseen kultaplastiikkaan.

Aaltonen veisti 1924-26 moninkertaisen olympiavoittaja Paavo Nurmen juoksijapatsaan, jonka Suomen valtio oli tilannut. Veistos täytti odotukset kansaa yhdistävänä muistomerkkinä, ja siinä nähtiin urheilun ja puhdashenkisen kreikkalaisen taiteen ihanne yhdistettynä suomalaiseen mieskuntoon ja päättäväisyyteen. Aaltonen veisti lukuisia muitakin ajan sankareita ja muistomerkkejä, kuten Aleksis Kiven kaksi muistomerkkiä.

Wäinö Aaltonen oli nuoruudestaan asti kuvanveistotaiteemme ehdotonta eliittiä. Hän sai professorin arvon 1940 ja Suomen Akatemian jäseneksi hänet nimitettiin 1948.

Graniittinen Genius Montanus -veistos (1960) jäi yhdeksi radikaaleimmista teoksista, ja se pystytettiin Aaltosen haudalle Maarian kirkkomaalle taiteilijan toiveiden mukaisesti.

Tuotanto/Ura

Veistoksia

Tytön pää, n. 1917
Graniittipoika, 1917-1920
Maria Jotuni, 1918-1920
Opettajani (Victor Westerholmin marmoripää), 1919
Aaro Hellaakosken pronssipää, 1919
Savonlinnan sankaripatsas, 1919-1921
Punagraniittinen neito, 1923
Mustagraniittinen neito, 1924
Paavo Nurmen juoksijapatsas, 1924-1925
Seisova nainen, 1920-1924
Istuva nainen, 1920-1925
Uimaan lähtevä nainen, 1924
Turun Lilja, n. 1924-1926
Musica, 1926
Aleksis Kiven patsas (Tampere), 1926-1927
Tampereen Hämeensillan patsaat: Eränkävijä, Veronkantaja, Kauppias ja Suomen neito, 1927-1929
Myrsky (S2:n muistomerkki Porin Reposaaressa), 1930
Eduskuntatalon täysistuntosalin syvennyksien alastonfiguurit, 1930-1932
Aleksis Kiven patsas (Helsinki), 1930-1939
Marjatta, 1934
Delaware-muistomerkki, 1937-1938
Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden, 1939-1940
PYP:n pääkonttorin veistokset: Jälleenrakentajat, Kotkapoika, Kalvea impi, Mietiskely, Äidinrakkaus, 1948-1954
Tampereen Osuustoimintamuistomerkki, 1949-1950
Ystävyys solmitaan (Turun ja Göteborgin yhteinen monumentti), n. 1948-1955
Lahden sankaripatsas, 1952
Genius ohjaa nuoruutta (Turun yliopiston kirjaston edustalla), 1958-1960
Presidenttien patsaat eduskuntatalon edessä: K. J. Ståhlberg, 1957-1958 ; P. E. Svinhufvud, 1957-1959
Genius Montanus (Aaltosen haudalla Turussa), 1960

Maalauksia

Tunnelma konsertissa, 1926
Naisen pää, n. 1926
Karinaisten kirkon alttaritaulu, 1935

Lisätietolinkit

	»		Wäinö Aaltosen museo

Kirjavinkit

Aaltonen, Matti (toim.): Wäinö Aaltonen 1894 - 1966 : veistoksia, tunnustuksia, mielipiteitä. Karisto 1966.
Hakkila, Esko: Wäinö Aaltonen. WSOY 1953.
Okkonen, Onni: Wäinö Aaltonen 1915-1925. WSOY 1925.
Okkonen, Onni: Wäinö Aaltonen : taiteilijakuva. WSOY 1944.
Okkonen, Onni: Wäinö Aaltonen. WSOY 1945.
Wäinö Aaltonen 1894 - 1966. Wäinö Aaltosen museo 1994.

Lähteet

Valkonen, Markku; Valkonen, Olli: Kauneuden jäljillä. Wsoy, Porvoo 1999.
Suomen taidetta 1900-1960. Helsingin kaupungin taidemuseo 20.5.-11.9.1983.
http://www.kansallisbiografia.fi
http://www.fng.fi
http://www.saaretverkossa.net/wa-seura/waaltonen_historiaa.htm
http://www.nikkemedia.fi/ivailu/nettikurssit/taidehistoria1/w%20aaltonen.html