Ansa Ikonen ja Tauno Palo.

Yhtä kaikki juuri tuolloi alkoi saada muotoa pitkän perspektiivin suomalainen yhteiskuntajärjestys, jonka puhtain luomus
tunnettiin 'punamultahallituksen' nimellä. Punamultahallitus oli vuonna 1937 muodostettu eri osapuolten - oikeisto, keskusta ja maltillisessa määrin myös vasemmisto - yhteenliittymä.

Itsestäänslveyys niinikään oli perinteen ja modernisoitumisen kaksinaisuus, joka puolestaan ei ole aivan sama asia kuin maaseudun ja kaupungin vastakohta. Yhteiskunta oli vielä voimakkaasti maatalousvaltainen, mikä heijastui suoraan valtaosassa kirjallisuutta, maalaustaidetta ja tietysti elokuvaa.

Äänielokuva saavutti ensi vuosien haparoinnin jälkeen merkitsevän kehitysasteen ja jopa jonkinlaisen 'esiteollisen' tilan, kun vanhimman elokuvayhtiön Suomi-Filmin rinnalle vuonna 1935 perustettiin toinen, vielä suuremmaksi kasvava yhtiö Suomen Filmiteollisuus eli SF.

SF oli Erkki Karun perustama ja T.J.Särkän patruunan ottein
luotsaama 'unelmatehdas'. Vuosikymmen jätti elokuvassa kiistattoman taiteellisen perinnön: suurimpana lupauksena näyttäytynyt Nyrki Tapiovaara (joka tuli kaatumaan talvisodassa ja jolta jäi viisi elokuvaa), SuFin pääohjaaja Valentin Vaala joka loi perusteoksia sekä maaseutu- että kaupunkikuvauksien (Ansa Ikosen ja Tauno Palon ensimmäiset yhteiset klassikot) alueilla, itsenäinen ja tulisieluinen, visuaaliseen hurmokseen yltävä Teuvo Tulio. 1930-luku oli myös suurta tähtien aikaa: Suomi oli saamassa oman pienen Hollywoodinsa.

Modernisaatio, taloudellisen kasvun kehittyminen ja monien elämän keskeisten seikkojen uudelleenmäärittely ovat leimallisia piirteitä 30-luvun lopulle. Esimerkiksi tarkalleen tuohon aikaan arkkitehti Alvar Aalto, kiitos monien upeiden rakennustensa (Paimion parantola, Viipurin kirjasto), saavutti kansainvälistä mainetta. Visuaalinen kulttuuri saavutti muutenkin huomattavia voittoja, joissa harras kansallisuus - yhteydet suomalaisen luonnon tunnuspiirteisiin - ja kansainvälisyys jo yhtyivät, näin rakennustaiteessa - jonka pääsuuntaus oli funktionalismi - ja muotoilussa.

Sakari Pälsin tapainen kirjailija kansatieteen ja kaunokirjallisuuden
välissä voisi olla tyypillinen 1930-luvun merkkimies, jonka ydinosaamisten molemmin puolin oli näkemyksellistä lahjakkuutta: Kansatieteellinen Filmi ja valokuvaaja Eino Mäkinen vähän enemmän 'tieteen' puolella, toisaalta vaikkapa Nyrki Tapiovaaran - radikaalin teatteriohjaajan - siirtyminen elokuvaan ja aloitus Juhani Ahon Juhan filmatisoinnilla. Toisaalta F.E. Sillanpää, jonka syventyvä biologispainotteiden näkemys edusti syvää maaseudun ja maiseman ymmärrystä samalla kun siinä on salatut, jopa modernistiset romaanikerronnalliset ulottuvuutensa, tarpeeksi Nobel-palkintoon astijonka hän sai 1939, eikä pelkästään "Suomen vuoksi" (kuten hän itse hieman alistuneesti totesi talvisodan syttymisen hetkillä).

'Modernismi' on tietysti useimmiten kovin monimerkityksinen nimike, koska käytännössä tekemisen viritykset sisältävät niin eriparisia jännityksiä.

Puhtaassa muodossaan 'modernismi' avautuu kuitenkin Volter Kilven
900-sivuisessa kirjajärkäleessä Alastalon salissa, joka on alle vuorokauden mittaisen tapahtumasarjan kuvaus - tarpeeksi vangitseva jotta sitä on varsinkin vuosituhannen vaihteessa alettu pitää yhtenä kaikkein suurimmista suomalaisista romaaneista.

Näytelmäkirjallisuuden alueella vallitsi kaikista taiteista - elokuvan ohella - ehkä vankkumattomin modernismi, ja yksi peruspiirre oli jälleen silmiinpistävä: myös Minna Canthin jälkeen oli ilmeistä, että maan parasta näytelmää kirjoittivat naiset, nyt Maria Jotuni ja Hella Wuolijoki, jonka viisi näytelmää käsittäväksi kokonaisuudeksi kasvava Niskavuori-sarja sai alkunsa 1930-luvulla, Niskavuoren naisten suhteen suurin piirtein reaaliajassa näytelmässä kuvattujen tapahtumien kanssa.

Monia esteitä oli voitettu ja ilmassa oli, monenkin taiteen tilassa, melkein täyttymyksen tuntua, kun Talvisodan puhkeaminen mitätöi kaiken, vain kuukautta ennen vuosikymmenen päättymistä.

	Viipurin linna. Huipulla Suomen lippu 1930-luvulla.