Vasta 1970-luvun aikana herättiin huomaamaan kerroksellisen ympäristön arvo ja vanhan säilyttämisen merkitys.

Vuonna 1970 julkaisivat arkkitehdit Vilhelm Helander ja Mikael Sundman poleemisen kirjan ”Kenen Helsinki”. Kirjan tarkoituksena oli herättää kaupunkilaiset huomaamaan kiivastahtinen muutos kaupunkikuvassa: liikenteen lisääntyminen ja vanhojen rakennusten korvaaminen uusilla.

On arvioitu, että 1960-luvulla tuhoutui pelkästään Helsingissä enemmän vanhaa rakennuskantaa kuin toisen maailmansodan ilmapommituksissa vuonna 1944. Vuosina 1960-69 Helsingin keskustan, Kampin, Punavuoren ja Kallion alueelle rakennettiin noin parisataa uutta taloa. Katulinjoja muutettiin, puita kaadettiin ja arvokkaita sisätiloja tuhottiin modernimman ja toimivamman ympäristön nimissä. Purkuinnostus ei rajoittunut vain pääkaupunkiin. Maaseudulla hävisi arvokkaita kirkonkylien miljöitä ja työläiskaupunginosia, kuten Amuri Tampereella tai Länsi-Pasila Helsingissä, joka purettiin maan tasalle.

	Purkutyömaa

Tuntematonta sotilasta kohtaan esitetyssä kritiikissä oli pitkälti kyse arvomaailmojen murtumisesta. Katsottiin että Linna oli häpäissyt kolme pyhää; suomalaisen upseerin, suomalaisen sotilaan ja suomalaisen lotan. 1954 oli vielä vallalla käsitys sankarillisesta suomalaisesta sotilaasta Vänrikki Stoolin tyyliin eikä käyty sota ollut muuttanut ainakaan julkisuudessa esitettyä kuvaa. Ei ollut hyväksyttyä kertoa, että upseeri saattoi olla epäpsykologinen öykkäri tai että sotilas sodassa pelkäsi, kapinoi ja purnasi.

Päällystöstä everstiluutnantti Karjula on erityisen vastenmielinen henkilö. Kun sodan loppuvaiheessa miehet on vallannut osittainen pakokauhu ja perääntyminen tapahtuu sekasortoisissa olosuhteissa, Karjula saa raivokohtauksen ja ampuu käskyään uhmaavan sotamiehen. "Karjula joutui villin murhanhimon valtaan. Tuo tunne, joka hänen sielussaan oli alituisesti käymistilassa ja teki hänestä sen ympäristöään terrorisoivan ihmisen, mikä hän oli, puhdistui ja pelkistyi nyt omaksi itsekseen, tuhoamis- ja tappamishaluksi."

Karjula on kuitenkin vain yksi hahmo Linnan monipuolisessa henkilögalleriassa, joka ei ole mitenkään mustavalkoinen. Linna ei mustamaalaa upseereita, enemminkin hänen kritiikkinsä kohdistui aatteeseen, oikeistohenkiseen kansalliseen idealismiin, jota hän ei voinut hyväksyä. Melko suuri osa Tuntemattoman sotilaan saamasta kritiikistä tuli upseereilta ja Linnaa syytettiin mm. sotapsykologisesta asiantuntemattomuudesta. Kritiikki tiivistyi keskusteluun siitä, onko Linnan kuvaama rivimiehen kokemus sodasta tosi vai ei.

Kirjasota päättyi Linnan voittoon. Linna oli avannut uudenlaisen tulkinnan jatkosodasta ja antanut äänen niille, joilla sitä ei ollut eli sodan kokeneille etulinjan miehille, ja nämä myös ottivat kirjan omakseen. Tuntematonta sotilasta myytiin vuodessa 175 000 kappaletta.

Vanhan purkamista perusteltiin tehokkuudella. Suomen elinkeinoelämän murros, kaupungistuminen ja maaltapako aiheuttivat valtavan paineen kasvukeskuksiin. kaupungistuminen eteni käsikädessä maaseudun rappeutumisen kanssa. 1960-luvulla maaseudulta hävisi yli 100 000 asuntoa – ja kaupunkeihin niitä syntyi lisää. Kylät näivettyivät ja kylänraitit hiljenivät. Uuden rakentamisessa kokonaisuuteen ei kiinnitetty huomiota, ja perinteinen maisema pirstaloitui.

Muutos ei tapahtunut vain rakennetussa miljöössä, vaan myös kaupungin ja maaseudun eri toiminnot muuttuivat. Kaupungeissa ”saneeraaminen” merkitsi keskusta-alueen autioitumista. Pienet kivijalkakaupat katosivat, entisiä asuintaloja muutettiin toimistoiksi. Mannermainen kaupunkikulttuuri koki kovan kolauksen kun keskustat autioituivat illan tullen.

	Amurin puutalokorttelit

Monet työläiskaupunginosat, kuten Helsingissä Toukola, Hermanni ja Pasila, Turussa Raunistula ja Nummenmäki sekä Tampereella Pispala, ovat syntyneet kaavoitetun kaupunkialueen ulkopuolelle vapaasti rönsyillen. Vuosien varrella niistä on kasvanut miellyttäviä asuinympäristöjä. Asenteet puutaloalueita kohtaan olivat kielteisiä 1960-luvulla. Työläiskaupunginosiin liittyneet mielikuvat ahtaudesta, ankeudesta ja köyhyydestä lisäsivät purkuintoa.

Amurin kaupunginosa Tampereella on yksi kaupungin vanhimpia alueita. Amurin rakentaminen tapahtui vaiheittain vuosina 1870-1900. 1900-luvun alusta 1960-luvulle alue pysyi varsin muuttumattomana ”puutalomerenä”. Amurin vanhoja puutaloja asuttivat lähinnä Finlaysonin työläiset. Taloissa oli yhteiskeittiöt, järjestelmä, joka oli tyypillinen erityisesti juuri Amurille. Asumismukavuudet olivat vaatimattomat.

”Vanhojen muistitietojen mukaan ovat talojen omalaatuiset nimet vähitellen muodostuneet talojen sijoituspaikoista, rakennustavasta ja rakennusten muodoista, kuten esim. Nattula, joka todennäköisesti on johtunut sanasta nattu, sillä Nattulan rakennukset olivat pieniä […] Lysti ja Hauska, jota viimeksimainittua sanottiin myös ihanaksi, olivat huvilatyylisiä rakennuksia, jotka muistuttivat paljon venäläisten Karjalan kannakselle rakentamia huviloita. Molempien talojen pihamaat olivat peruna- ja kasvitarhamaina ja rakennusten sekä Poikkipytinkien välisen Puuvillatehtaankadun osan molemmin puolin kasvoi tuuheita vaahteroita, jotka kesäkuumallakin antoivat talojen asukkaille viihtyisää varjoa”.

Amurin uudisrakentamispaineet alkoivat jo 1940-luvulla, mutta vasta vuonna 1960 pidetyn arkkitehtikilpailun jälkeen vahvistettiin alueelle uusi asemakaava. Siinä puutalot korvattiin 7-, 3-, ja 9-kerroksisilla tornitaloilla. Vuoteen 1974 mennessä suurin osa alueesta oli rakennettu uudelleen. Vanhoista puutaloista säilyi vain yksi kortteli, joka toimii nykyisin museona

	Kaakeliuuneja purkutalossa Pasilassa

Helsingin Puu-Pasila rakennettiin lyhyessä ajassa vuosina 1895-1905. Vuosisadan vaihteessa Helsinkiä vaivasi asuntopula. Yksityiset maanomistajat alkoivat vuokrata tontteja varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolelta. Vuokratonteille rakentaminen oli hallitsematonta, ja 1900-luvun alussa kaupunki puuttui tonttien vuokraustoimintaan. Rakentamista se ei kuitenkaan hillinnyt – Pasilaan ei rakennettu kahta samanlaista taloa. Suurin osa rakentajista rakensi talon perheelleen asunnoksi, mutta myöhemmin taloja laajennettiin ja tonteille tehtiin lisärakennuksia. Rakentamista ohjasivat rakentajien tarpeet ja käytännön mahdollisuudet. Rakennusten muotoon vaikuttivat käytössä olleet resurssit, purkutalojen hyödyntäminen tai uusien rakennusmateriaalien käyttö.

Pasila liitettiin virallisesti Helsingin kaupunkiin vuonna 1912. Tällöin aluetta saneerattiin kevyesti. Alueelle ulotettiin vesijohdot ja rakennettiin viemäriverkosto. Kaupunginosaa pidettiin tilapäisenä, eikä perusparannuksiin haluttu kuluttaa kaupungin varoja. Pasila säilytti kuitenkin omaleimaisen luonteensa ja paikallinen kulttuuri ”pasilalaisuus” säilyi alueen purkamiseen saakka. Parhaimmillaan Pasilan on sanottu olleen 1950-luvulla kun asumisväljyys lisääntyi perheiden pienennyttyä ja asumisolot paranivat. Puut kasvoivat ja kallioisesta maisemasta tuli pehmeämpi.

Huoli Pasilan tulevaisuudesta alkoi kuitenkin jäytää asukkaiden mieliä jo 1960-luvun alusta lähtien. Kaupungin väsytystaistelu oli pitkä. Alueen annettiin ränsistyä, peruskorjauksia ei tehty ja asumistaso oli lähes sama kuin vuosisadan alussa. Pasilan purkaminen aloitettiin vuonna 1977. Purkutyöt eivät herättäneet suurta vastustusta, sillä ajatukseen asuinympäristön katoamisesta oli jo alistuttu.

	Heimolan talo Hallituskatu 15

Helsingin keskustassa purkaminen koski myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia. Skohan kulmana tunnettu Keskuskadun kulmatalo sai väistyä Viljo Revellin ja Heikki Castrénin vuosina 1959-67 suunnitteleman City-korttelin tieltä. Myöhäisjugendia edustanut Heimolan talo purettiin Vuorikadun ja nykyisen Yliopistokadun kulmasta vuonna 1969. Heimolan talossa eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917.

Purkamista tapahtui myös julkisivujen takana. ”Fasadismiksi” on nimitetty saneeraamistapaa, jossa rakennuksen vanha julkisivu säilytetään kuorena, ja sisälle rakennetaan kokonaan uusi rakennus. Helsingin kaupungintalo, C.L Engelin suunnittelema Helsingin entinen Seurahuone saneerattiin näin Arno Ruusuvuoren suunnitelmien mukaisesti vuonna 1970. Wulffin kulma, tavaratalo Stockmannin lisäsiipi, sai säilyttää vanhan julkisivun vaikka sisätilat rakennettiinkin uudestaan.

	Puu-Käpylää 1960-luvulla.

Puu-Käpylän asemakaavan laativat asemakaava-arkkitehdit Birger Brunila ja Otto-Iivari Meurman. Martti Välikangas pyydettiin alueen arkkitehdiksi vuonna 1920. Puu-Käpylä rakennettiin kolmessa vaiheessa. Rakennukset edustavat 20-luvun klassismia ja erityisesti niiden hienovaraista detaljointia on ihailtu. Asko Salokorpi on todennut että ”1920-luvun skandinavinen klassismi oli monikasvoinen, usein leikkisä, toisinaan haudanvakava, ankara ja puhdas. Väripaletti oli joko niukka tai poikkeuksellisen rikas”.

Riitta Nikula on tutkimuksessaan tiivistänyt, että ”Puu-Käpylässä yhtyvät englantilaisperäinen puutarhakaupunki-ideologia, suomalainen puukaupunkiperinne ja ruotsalaisen pientalotuotannon suosituimmat ratkaisut rakennuttajan ja asujan kannalta kohtuuhintaiseksi ja miellyttäväksi asuinympäristöksi”.

Kuitenkin 1960-luvulla Puu-Käpylääkin uhkasi purkaminen. Välikangas ei itsekään arvostanut nuoruudentyötään, vaan oli valmis suunnittelemaan uuden asuinalueen puutaloalueen tilalle. Kiihkeä keskustelu ja voimakas vastustus kaatoivat kuitenkin Helsingin kaupungin suunnitelmat tehokkaammasta rakentamisesta. Silti vasta vuonna 1971 saatiin vahvistettua asemakaava, joka tähtäsi alueen korjaamiseen. Vuonna 1972 aloitetut korjaustyöt suunnitteli arkkitehti Bengt Lundsten.

Rakennusten suojelusta ja ehjien kaupunki- ja maaseutumiljöiden suojelusta on tultu entistä tietoisemmaksi. Uutta suunniteltaessa otetaan yhä tarkemmin huomioon niin kulttuuri- kuin rakennushistoriallisia näkökohtia. On ymmärretty, että ympäristön kerroksellisuus on arvokas ja säilytettävä ominaisuus.

Sisätilojen, interiöörien suojelu on kuitenkin kokonaisen rakennuksen suojelua monimutkaisempaa. Erityisesti Helsingistä on viime vuosikymmeninä vaivihkaa kadonnut sisustuksellisesti ja arkkitehtonisesti arvokkaita sisätiloja. Mikään laki ei suojaa irtainta kalustusta, vaikka sen olisi suunnitellut rakennuksen arkkitehti erityisesti kyseessä olevaa tilaa varten. Alvar Aallon suunnittelemasta Rautatalon kahvilasta poistettiin Aallon piirtämät kahvilan kalusteet ”uudistusten” yhteydessä. Arvokkaita apteekkisisustuksia on tuhottu samoin uudistamisen nimissä.

Elokuvateattereita, ravintoloita, pankkeja ja apteekkeja on hävinnyt kuin huomaamatta. Nämä arjen ja juhlan tilat ovat kuitenkin merkittävä osa kaupunkikulttuuria.

Sisätiloihin kohdistuu voimakas muutospaine rakennuksen toimintojen muuttuessa. Tilan uusi käyttö voi myös muuttaa sen luonnetta. Esimerkkinä voi mainita pääpostin suuren postisalin, joka on muuttunut näyttely- ja myymälätiloiksi. Vaikka tila on näennäisesti ennallaan, ei tunnelma ole enää entinen.

Restauroitu Lasipalatsin talo on puolestaan oivallinen esimerkki onnistuneesta suojelusta ja uudiskäytöstä. Ravintola ja elokuvateatteri henkivät 1930-luvun tunnelmaa alkuperäisessä asussaan, mutta rakennuksessa toimii niin kaupunginkirjasto kuin televisiostudiokin.

Rakennussuojelu on alati uusien kysymysten edessä. Viimeaikoina käyty keskustelu Makkaratalon ”makkaran” säilyttämisestä tai poistamisesta kertoo suojelun monimutkaisuudesta ja historiallisen arvon muodostumisesta. Kiperä kysymys onkin miten sodanjälkeiseen, usein ankean leiman saaneeseen 1960-70 -lukujen arkkitehtuuriin tulisi suhtautua?

Lähteet:
Helander, Vilhelm; Sundman, Mikael 1970. Kenen Helsinki. Raportti kantakaupungista 1970. WSOY. Helsinki, Porvoo.

Helander, Vilhelm; Sundman, Mikael 1982. Miltä näyttää maamme. Ympäristön muutos ja rakennusperinnön kohtalo. Näyttely. Suomen rakennustaiteen museo 1982. Helsinki.

Helsinki sisältä. Näyttely 11.10-17.11.1996. Toim. Iris Helkama. Sisustusarkkitehdit SIO. Rakennustieto, Helsinki.

Ilonen, Arvi toim. Helsinki, Espoo, Kauniainen, Vantaa. Arkkitehtuuriopas. Otava 1990.

Keinänen, Timo; Paatero, Kristiina 1993. Martti Välikangas 1893-1973. Abacus ajankohta 4. Suomen rakennustaiteen museon monografiasarja. Helsinki.

Okkonen, Ilpo; Salokorpi, Asko 1999. Helsingin kasvot. Kirja Helsingin julkisivuista. Studio Ilpo Okkonen, Oulu.

Ollila, Kaija; Toppari; Kirsti 1975. Puhvelista Punatulkkuun. Helsingin vanhoja kortteleita. Sanoma Osakeyhtiö. Helsinki.

Pasila. Helsingin uusi keskus. Toim. Harry Schulman ja Mikael Sundman. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki 1998.

Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Toim. Irma Lounatvuori ja Lauri Putkonen. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja Rakennustieto Oy. Hämeenlinna 2001.

Riekkola, Juhani 1975. Amuri. Tammi. Helsinki.