Tuomari Martta (1943) esitteli asetelman, joka poltti: naiset olivat miesten ollessa rintamalla nousseet yhä useampiin ammatteihin, ja nyt oltiin huolestuneita siitä, miten heidät palautetaan lieden ääreen. Kun ohjaajan vaimo Helena Kara lopussa tiivistää "Älkää jättäkö pieniä lapsia" ja hänen kauniiden piirteittensä ympärille piirtyy valaistuksen ylimaallinen hehku, ollaan kaikkien teemojen ylitse nimenomaan melodraamankin voimakentän tuntumassa. Usein pääteoksena muistettu Valkoiset ruusut on vaikeiden vuosien suuria tunnemonumentteja: yksi sota ajan kätketyistä sirpaleisista perhetarinoista, tai tarina perheestä, jota ei koskaan tullut, kertomus rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, ikuisesta tunteesta ja tunteen häilymisestä, elämästä ja taiteesta.

Teos kertoo puhtaudesta ja näyttää rakkauden väistämättömän pisteen, jossa osapuolena on esineellistynyt, tympeä, itseensä perimmältään tympääntynyt ihminen (ja taiteilija). Tällainen elokuva ei voinut olla rutiinia sota aikana, jolloin tunteet olivat jonkinlainen merkitsevä toinen taistelurintama samalla kun maa taisteli konkreettisesti.

Seurasi useita sukupuolivalistuselokuvia, joiden hauska - silloinen -suomalainen nimi oli kuppafilmi... Ne olivat yleisesti ottaen aika tylsiä, ja onneksi sitten aika pian "naistenromaanien" kuningattaren Aino Räsäsen tekstiin perustuva Soita minulle Helena (1948) palautti uskon ja tavoitti hienosti 40 luvun omimman virityksen: tunteen onnen katoavuudesta ja pysyvien saavutuksien harhasta.

Historiallinen romanssi Rosvo-Roope (1950) aloitti Lemisen uuden, hyvin ex-lavastajalle istuvan kauden, jonka ydintä olivat vuosisadan vaihteen idyllit - aivan kuin nykyaika olisi viluttanut häntä, hän pakeni elokuva toisensa jälkeen 1900-luvun taitteeseen. Kesäillan valssi (1950) on peruselokuva tässä suhteessa: alkuperäinen melodraama siinäkin mielessä että musiikin osuus on siinä aivan keskeinen. Paradoksaalisesti "puhtaassa tyylissä" piili myös ansa: Lemisen suuret taidot lavastajana alkoivat viedä jonkinlaiseen dramaturgiseen ei-kenenkään-maahan - syntyi siistiä jälkeä, "taidetta", sanan yllätyksettömässä mielessä.

Leminen kokosi itsensä vielä kerran aivan viimeisissä ohjauksissan, joissa on uudenlaisia, hyvin vahvoja dramaturgisia elementtejä. Hän jätti ennenaikaisesti, jo 1957, ohjaamisen ja siirtyi aloittelevaan televisioon johtotehtäviin.

Tuotanto/Ura

Ura

1937-40 Suomi-Filmin päälavastaja ja studiopäällikkö
1940-47 Suomen Filmiteollisuuden studiopäällikkö ja ohjaaja
1947-52 Adams-filmin tuotantopäällikkö
1952-53 Olympia-filmin tuotantojohtaja
1953-57 Suomi-filmin tuotantopäällikkö ja ohjaaja
1957-63 Mainos-TV:n ohjelmapäällikkö
1963-64 Fennada-filmin kaupallinen johtaja
1964-65 Yleisradion teatteri- ja ajanvieteosaston päällikkö
1965-74 Yleisradio TV2:n johtaja

Elokuvaohjaukset

Täysosuma, 1941
Avioliittoyhtiö, 1942
Puck, 1942
Tuomari Martta, 1943
Valkoiset ruusut, 1943
Synnitön lankeemus, 1943
Suurin voitto, 1944
Anja, tule kotiin, 1944
Vain sinulle, 1945
En ole kreivitär, 1945
Synnin jäljet, 1946
Hedelmätön puu, 1947
Tuhottu nuoruus, 1947
Sankari kuin sankari, 1948
Soita minulle, Helena!, 1948
Rosvo-Roope, 1949
Amor hoi!, 1950
Kesäillan valssi, 1951
Hän tuli ikkunasta, 1952
Maailmat kohtaavat (dokumentti), 1952
Kultaa ja kunniaa (dokumentti), 1953
Morsiusseppele, 1954
Onnelliset, 1954
Lähellä syntiä, 1955
Riihalan valtias, 1956
Ratkaisun päivät, 1956
Muuan sulhasmies, 1956
Vieras mies, 1957

Lisätietolinkit

	»		SEA: Lähikuvassa: Hannu Leminen in memoriam
			Lyhyt esittely sekä filmografia