Maalauksissa pohdittiin subjektia ja niiden tulkinnoissa näkyi ranskalaisten filosofien kuten Julia Kristevan vaikutus.

Filosofian uudet virtaukset, kansainvälistyminen ja uusi katse sisäänpäin synnyttivät suomalaisessa maalaustaiteessa 1980-luvulla uuden aallon, jonka tulkkeina olivat vahvat ja ”villit naistaiteilijat”. Gallerioiden nousu ja maalaustaiteen markkinat synnyttivät myös taiteilijoiden uuden suhteen julkisuuteen. Vahvojen naistaiteilijoiden identiteetti rakentui osaksi myös julkisuudessa ja julkisuudesta.

Leena Luostarinen, Marjatta Tapiola ja Marika Mäkelä valmistuivat Kuvataideakatemiasta 1970-luvun lopulla. He kaikki tekivät läpimurtonsa 1980-luvun alussa, kukin omalla voimakkaalla tavallaan. Naisten taide ei julistanut yhteiskunnallista sanomaa, vaan kertoi sisäisistä näyistä ja maailmoista. Naisten nousuun maalaustaiteen kentällä vaikutti myös se, että myös taiteesta kirjoittamisen kaanonia alettiin purkaa: nyt myös naiset kirjoittivat taiteesta ja tulkitsivat sitä omasta näkökulmastaan. Vahva kokemus yksilöllisyydestä ja subjektiivinen tulkinta ovat 1980-luvun maalaustaiteen keskeisiä teemoja.

Leena Luostarinen tunnetaan suurikokoisista, lepääviä kissaeläimiä kuvaavista maalauksistaan. Kuutti Lavonen on kirjoittanut, että kissojen ”ylevä profiili kiteytti yhteen ne romantiikan, symbolismin ja ekspressiivisyyden ainekset, joista Luostarinen on sittemmin tunnettu”. Luostarisen töistä uhkuu usko maalauksen voimaan. ”Teoksiani voi jossain mielessä luonnehtia postmodernistisiksi, koska siteeraan niissä vanhaa ja teen kommentteja sekä hypin aiheissa kliseestä toiseen. Postmodernismiin kuuluu ironia, mutta minun maalauksistani se puuttuu”, on Luostarinen itse todennut. Leena Luostarisen maalaukset eivät suoraan kerro tarinaa. Keskiössä ovat tila ja tunnelma. Katsoja jää pohtimaan, mitä suurta salaisuutta Luostarisen kissat vartioivat.

	Leena Luostarinen: Sade 1981.

Marika Mäkelä oli jo 1970-luvulta lähtien maalannut omalla, abstraktilla tavallaan. Mäkelän 1980-luvun maalaukset ovat värikylläisiä, aistillisia ja niitä on luonnehdittu jopa maskuliinisiksi. Kuvissa on symbolisia, suljettuja perusmuotoja. Mäkelä on itse sanonut että kuviot toimivat ikään kuin selkärankana värille. ”Teokseni ovat maalilla tehtyä valoa, ne ovat omassa valotilassaan. Etenen puhtaista väreistä maaväriskaalaan. Puhtaita värejä on niissä vain korostuksina. Etsin teoksissani värillä vapaita perusmuotoja. Metalli synnyttää teoksiini sisäistä valoa”, on Mäkelä sanonut.

	Marika Mäkelä; Têtê de Leena, 1988.

Marjatta Tapiolan läpimurto tapahtui vuonna 1980. Tapiolan yksityisnäyttelyä pidettiin silloin tulevan vuosikymmenen suunnannäyttäjänä. Voimakkaat unien, pelkojen ja elämän synkkien pohjavirtojen kuvat ja värien riitasoinnut symboloivat Elina Vierun mukaan erilaisia aistimuksia, mielentiloja ja suhteita.

Tapiola tunnetaan kuolleita eläimiä, jyrsijöiden kalloja ja teuraseläinten ruhoja kuvaavista maalauksistaan. Feministisen taidekriitikon, Gertrud Sandqvistin mukaan ”elävät kuolleet, kuolleet elävät tarjosivat Tapiolalle mahdollisuuden ihmisen viettien armottomaan tutkimiseen vailla rajoituksia”. Maalauksistaan Marjatta Tapiola on kuitenkin itse todennut että ”minun aiheeni on eläminen”.

	Marjatta Tapiola: Huulet taivasta, usvaa hampaat, 1987. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Tarinankertojia. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Toim. Helena Sederholm. Weilin&Göös Oy. Porvoo 2003.

Siveltimenvetoja. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Toim. Helena Sederholm. Weilin&Göös Oy. Porvoo 2003.

Lavonen, Kuutti 1988. Leena Luostarinen. Weilin&Göös. Espoo.