Presidentti Urho Kekkosen aika päättyi 1981, jonka jälkeen vallassa oli paljon tasaisempi, myös vaikenemisillaan aikaansa leiman jättänyt presidentti Mauno Koivisto. Maa astui 80-luvulla keskelle sijoittamisen ja kulutuksen riemujuhlaa. Suomesta kirjoitettiin aivan vakavissaan tosin yleensä itse suomalaiset "Euroopan Japanina".

Itsevarmuuden aikaa kesti melkein 80 luvun loppuun, jolloin kasinotalouden kupla puhkesi ja maata odottivat aivan uudella tavalla ankeat aamut.

Suomi on kansainvälisesti kärjessä ainakin kahdessa
asiassa: kannettavien puhelimien ja internet-yhteyksien lukumäärässä. Molemmat suomalaiset "ennätykset" todistavat olennaisesti myös samasta perusominaisuudesta: kommunikaation vaikeudesta. Voidaan kommunikoida puhumalla herkeämättä, mutta kaukaa ja triviaalisti (puhelimet), voidaan kirjoittaa arkisia viestejä, jotka lopulta banalisoivat koko kommunikaation mutta liittävät toki suomalaisen erakon vihdoin viimein ainakin fiktiiviseksi väkäseksi maailmankaikkeuteen (internet). Tällaisessa psykologisessa tilanteessa todellisen kulttuurin painoarvo ja erityinen merkitys on suurempi kuin koskaan.

Euroopan yhteisöön 1990-luvulla liittynyt Suomi on
yhä merkillisempien ristiriitojen verkosto. Maa on
eurooppalaisesti ylikansallinen ja Brysselin henkeen puhaltava. Samalla todellisesta Euroopasta tiedetään yhä vähemmän, ja 1990 luvulle tultaessa vanha nousukasmaisuus on taas noussut päällimmäiseksi tuntemukseksi.

Sidonnaisuus usein mainittu "rähmällään olo" Neuvostoliiton suuntaan on kadonnut koska Neuvostoliittokin on poissa, mutta tilalla on nyt vastaava nöyrä asenne suhteessa EU:hun jonka tottelevaisin jäsen Suomi haluaa olla. Television ja elokuvateatterien elokuvatarjonta on yhä painotetummin anglosaksista; klassikot ovat unohtumaan päin, vain nykyhetki ja huumaantuminen tietoyhteiskunnasta ja uudesta teknologiasta merkitsevät.

Standardisoituvassa eurooppalaisessa ilmapiirissä vanhanaikainen kansallinen itsetietoisuus on ollut vahva valtti.

Nimenomaan "karvalakkioopperoiksi" kotimaassa haukutut oopperat löivät lävitse vaativimmissa kansainvälisissä yhteyksissä, elokuvassa taas Aki Kaurismäen raadollinen, runollinen ja todellisuuden ääriviivoja kunnioittava Suomi-kuva saavutti oloissamme ainutlaatuisen kansainvälisen aseman, aluksi niiden virkamiesten harmiksi jotka olivat iät ja ajat mainostaneet maata Finnairin kiiltävillä brosyyreillä ja varmaan itsekin lopulta tajunneet hankkeittensa turhuuden.

	Karita Mattila laulaa Kemin lumilinnassa.

Uusia uljaita laitoskomplekseja olivat mm. vuosikymmenien haaveiden toteutumana valmistunut Helsingin uusi Kansallisooppera ja Lahden Sibelius-talo, keskuspaikka Osmo Vänskän johtamille tulkinnoille ja ensiesityksille, jotka ovat tehneet Lahden sinfoniaorkesterista maailmankuulun.

Oopperan käyttökustannuksia on päivitelty, mutta sen olemassaolo on osaltaan ollut takaamassa kotimaisen oopperan kiistattoman noususuhdanteen vakiintumista; oopperan nousu (valovoimaisia säveltäjiä ovat Sallisen ja Kokkosen lisäksi olleet esim. Paavo Heininen ja Kalevi Aho) ei ole tapahtunut pelkästään Savonlinnan tai uuden oopperatalon puitteissa, vaan myös siellä täällä pitkin Suomea, ja usein hyvin korkeatasoisissa merkeissä, kuten esim. kansanooppera Jaakko Ilkka osoitti.

Modernin taiteen museo Kiasma, joka on tarjonnut merkittäviä näyttelyitä (Jukka Mäkelä, Kalervo Palsa jne.) mutta monien toivoma mahdollisuus nähdä kootussa muodossa modernin suomalaisen maalaustaiteen valikoima odottaa vielä toteutumistaan. Isojen talojen painajainen on yhä vaikeus saada ne täyteen ilta illan jälkeen; avainasemaan nousee markkinointi.

Toisaalta Suomi on yli tuhannen kesätapahtuman maa, ja monet niistä sivuavat luovan amatöörimäisyyden ja omatoimisen mielikuvituksen arvaamattomia alueita. Valovoimainen esimerkki samalta alueelta on ns. ITE-projekti, 'Itse tehty elämä', jossa kansan syvien rivien tuotteliaisuus pääsee esille.

	ITE-Projekti. Kuva: Veli Granö.

Pitkäjännitteinen ja viisaasti asennettu musiikkikasvatus on oopperan lisäksi tuottanut komeita tuloksia monilla osa-alueilla, ja Suomessa on nyt enemmän kansainvälisen aseman saavuttaneita laulajia ja muusikoita kuin koskaan aiemmin. Kun Okko Kamu voitti 1969 nuorten kapellimestarien kansainvälisen kilpailun, tämä oli ajan oloissa jokseenkin ennenkuulumatonta: yleisen asenteen mukaan suomalaisten paikka oli jotenkin vähäpätöinen.

Merkittävien instrumentalistien (ensin esim. Erkki Pohjola ja Arto Noras, sitten Ralf Gothoni, Olli Mustonen ja monet muut) ja laulajien (Kim Borgin, Tom Krausen ja Martti Talvelan jälkeen Jorma Hynninen, Matti Salminen, Karita Mattila, Soile Isokoski ja monet muut) saavutus on itsenäisyyden ajan ensimmäisen puolivuosisadan suhteellisen hiljaisuuden vastapainona ollut hämmentävä, samoin kuin kapellimestarien - useimmiten Jorma Panulan kouluttamien nuorten - menestys, kun vuoksi ei Esapekka Salosen ja Jukka-Pekka Sarasteen läpimurron jälkeen lainkaan laantunut.

Pienessä maassa esillä on usein vain yksi asia tai
ilmiö kerrallaan, ja niinpä 80-luvun "juppikulttuurin" ja city- kulttuuriksi ristityn uhon vuosina risteytymät kaupallisen ajattelun ja "puhtaan taiteen" kesken saivat aivan uudenlaisen, usein myös luonnollisen jalansijan.

Yleisvaikutelma saattaa olla raadollisempi kuin ennen, mutta toisaalta näyttelyiden harrastus ja kirjastojen korkeat lainausluvut - huolimatta määrärahojen supistuksista ja yhä suuremman osan valumisesta esim. tietotekniikkaan - kertovat kaunopuheista kieltä korkean sivistystason saavuttaneesta kansasta.

Vaikka hiukan tahmea nostalgia on suurta muotia, perinteistä ei välttämättä puhuta paljon ja monet langat ovat katkenneet: oma historia alkaa jo melko isoina alueina kadota yleisestä tajunnasta.

Monet asiat ovat kuitenkin liikkeessä, ja paljon myös hyvin aktiivisessa kierrätyksessä: Aleksis Kiven tuotanto ja inspiraatio - baletti, sarjakuvakirjat tai kirjallisuuden kosketukset todistavat tästä - on yhtä aktiivinen ja todellinen osa suomalaista tajuntaa kuin itsenäisyyden alkuaikoina lähes 90 vuotta sitten. Perinne on keskellämme myös silloin kun tapana ei ole puhua siitä kovin paljon.