Silkkitie revisited

Tällä alalla on harvoin sataprosenttisen tyytyväinen siihen, mitä saa aikaan ja yleisölle esitettäväksi. Aina eivät tekijät, esiintyjät, vierailijat, ympäristö, sääolosuhteet ja tekniikka pelaa täydellisesti yhteen. Mutta nyt kun YLE Teema lähettää Ville Haapasalon matkailusarjan Silkkitie 30 päivässä, voin sanoa olevani Proud to Present - aidosti ylpeä voidessani esittää sen suomalaisille ja Teeman katsojille.

Matkailusarjat Venäjän halki ja Silkkitie 30 päivässä ovat Ville Haapasalon lahja Suomen kansalle. Hän pystyy olemaan venäjää puhuvissa maissa yhtä aikaa sisäpuolinen ja ulkopuolinen, ja Villen elokuvatähteys luo ympärilleen innostuneen ilmapiirin, missä hän liikkuukin. Mutta aivan ylivoimaisesti tärkein arvo on Villen totaalisen avoin mieli ja hurja heittäytyminen kaikkeen, mitä matkalla sattuu – juuri siitähän suuret matkailuelämykset syntyvät.
Ville pelkää korkeita paikkoja – mutta jotenkin hän aina joutuu kiipeämään. Ville pelkää myös kissoja, mutta silti hän ottaa leijonanpennun syliinsä. Eniten hän ehkä joutuu haastamaan itsensä hengellisissä kohtaamisissa ja vierailuissa pyhillä paikoilla. Matkustaminen on aina myös matka omaan sisimpään.

Näiden sarjojen kohdalla tein itse matkan menneisyyteen. Minulla oli 34 vuotta sitten tilaisuus matkata ihan samoilla alueilla: ensin Siperiassa ja sitten silloisessa Neuvostoliiton Keski-Aasiassa, jossa näin näitä ainutlaatuisen kauniita, omaperäisyydestään ylpeitä maita.

Silloin 1970-luvullakin aika harva oli kuullut näistä maista ja vielä harvempi käynyt, sillä ne eivät olleet länsituristeille avoimia kohteita - kunnes niitä päätettiin tarjota koemielessä suomalaismatkaajille. Matkailutoimittajana työskentelevä kollega narrasi minut mukaan, koska olin opiskellut vähän venäjää.

Siperia oli suuri, etäisyydet ja erämaat käsittämättömiä. Emme olleet koskaan kuulleet Venäjän ympäristötuhoista: kilometreittäin pystyyn kuollutta metsää – ei mitään vihreää, ei mitään elämää. Tehtaat ja voimalat edustivat neuvostoteknologian huippua, tietokonehallit olivat satoja metriä pitkiä (aivan vanhentunutta teknologiaa, sanoi taloustoimittajakollega). Kolhooseissa kieltäydyttiin uskomasta suomalaisten lehmien tuotantolukuja, jotka olivat nelinkertaiset siperialaisiin verrattuna. Eihän lehmiä olisi mitään järkeä edes lypsää kahdesti päivässä!

Keski-Aasia oli jotain aivan muuta. Maastaan ja kulttuuristaan ylpeitä kansoja, leppoisia ja nauravia ihmisiä, huikeita vuoristomaisemia. Kaupunkirakentamisessa monumentaalinen neuvostotyyli kohtasi kansalliset erityispiirteet, itäinen ornamentiikka koristeli kaiken muun paitsi Leninin patsaat. Kazahstanin neuvostotasavallan pääkaupunki Alma-Ata oli kultainen kaupunki, ja ihmettelimme, miten Neuvostoliitossa voi sillä tavalla näyttää ylpeänä vaurautta. Uzbekistanin pääkaupungissa Taškentissa oli vielä menossa vuoden 1966 tuhoisan maanjäristyksen jälleenrakennus – tekeillä olivat ”maailman parhaiten maanjäristyksiä kestävät talot”.

Jännittävintä - jälkikäteen ajatellen jopa hengenvaarallista – matkalla olivat maan sisäiset lentomatkat. Matkustimme elävän siipikarjan ja käytävillä kattoon asti ulottuvien nyssykkäkasojen seassa. Joskus laskeuduttiin kiitoradan sijasta viereiselle nurmikolle. Muuten matkanteko oli opastettua ja ohjeistettua. Sellaiset seikkailut, joihin Ville matkalla ryhtyy, olisivat olleet aivan mahdottomia. Kielitaidon merkitys oli silti sama ennen ja nyt: vain sillä oikeasti aukeaa toinen maailma.

Venäjä on suuri ja matkailijalle vielä paljolti kartoittamaton. Toiveissa on, että Ville pääsee jo pian seikkailemaan uusille tuntemattomille alueille. Ensin kuitenkin nautitaan kaikki yhdessä tästä matkasta. Kiitoksia, Ville!

Riitta Jalonen on Ylen faktaohjelmien tilaaja, jota Venäjän mysteeri on kiehtonut siitä lähtien kun hän näki Sergei Eisensteinin elokuvan Iivana Julma.