Kimin tarina kyllä kosketti. Itsekin masennusta sairastaneena, joka alkoi jo varhain lapsuudesta jatkuen edelleen ja nuo heilahdukset aikajaksoissa (masennus-hyvä olo) kuulosti niin valitettavan tutulta. Tälläkään hetkellä ei enää uskalla elää elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, kun pudotus on tullut niin monta kertaa puun takaa. Ja vaikka miten yrittää pitää elämäänsä käsissä, on se joskus niin pirun vaikeaa, että tulee mietittyä: tätäkö se koko loppuelämä on? Päällisin puolin olen aurinkoinen ja sosiaalinen, mutta pudotus tulee herkästi. Terapiaa pitäisi jatkaa, olen vaan liian vanha nuorisoterapiaan ja yksityiseen ei ole varaa. Tällä hetkellä ei ole niin "hullu", että hoitoa saisi kunnalliselta puolelta.

Nyt elämä junnaa odotustilassa, yritän kovasti tavoitella omia unelmia ja suuria haaveita, elämä on vaan niin pirun kovaa varsinkin sillä alalla mihin yrittää. Toivoisi vain, että saisi edes joskus tilaisuuden elämässä, koska olisi jotain annettavaakin. Hienoa Kim, että pääsit itse toteuttamaan omaa unelmaasi! Odotan kovasti sitä päivää, että voisin sanoa itsekin sen kaiken jääneen taakse, voisin sanoa, että nyt olen vahva ja kokonainen.

Pettymys oli suuri, kun uusi romahdus tuli, sitä ennen sairasti syömishäiriötä, joten tervettä jaksoa elämässä ei juuri ole ollut (mitä ei tietenkään aikaisemmin ole tajunnut). Omassa tuttavapiirissä on "ainut" tapaus, joten on aina helpottavaa kuulla, ettei ole täysin yksin.

Romahtamis-jaksoissa on se vaara, että itsemurhan riski tuntuu kasvavan kerta kerralta, kerta kerralta välittää vähemmän, voisiko elämällä olla sittenkin jotain annettavaa. Silti sitä yrittää selvitä, hetki kerrallaan. Tuntuu ettei kukaan oikein tajua, miten hiuskarvan varassa sitä koko ajan elää, ei sitä aina muista itsekään.