Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
Julkaistu tiistaina 31.05.2011 1 105
Valkoisen tiikerin inhorealistinen maailma on taloudellisesta tasa-arvosta haaveilevalle lukijalle kylmä suihku. Romaani vie lukijansa turistille tuntemattomaan Intiaan, jossa luksushotellien ja ostoskeskusten sijaan nähdään korruptiota, nälkää, tukahdutettua vihaa ja – tuskin nimeksikään rahaa. Viime vuosien talouskasvu on hyödyttänyt vain pientä kansanosaa: edelleen väestöstä lähes neljäsosa tulee toimeen alle viidellä eurolla kuukaudessa.
Aravind Adiga syntyi ja asui 15-vuotiaaksi asti eteläisessä Intiassa kunnes muutti vuonna 1990 perheensä mukana Australiaan. Hän opiskeli kirjallisuutta Columbian yliopistossa New Yorkissa ja Oxfordin yliopistossa Englannissa. Valmistuttuaan Adiga työskenteli taloustoimittajana mm. Financial Times- ja Time-lehdissä. Adiga seurasi taloutta ammatikseen ja oli sitä mieltä, että suurin osa talouskirjoista on täyttä soopaa, jossa lukijoille myydään valheellisia reseptejä menestykseen. Esikoiskirjallaan Valkoinen Tiikeri hän voitti arvostetun Booker–palkinnon vuonna 2008.
Vaikka romaani imaisee mukaansa kevyellä tyylillään ja tummalla huumorillaan, se pakottaa lukijansa miettimään globaalin talouden hintaa. Kuka tai ketkä ovat joutuneet maksamaan hengellään tai terveydellään jotta länsimaalainen kuluttaja saa kännykkänsä muutamaa euroa halvemmalla?
Valkoisen tiikerin kertoja on rutiköyhän riksakuskin poika. Koulussa opettaja kutsuu nimetöntä poikaa Krishna-jumalan kumppanin nimellä Balram. Myöhemmin pojan erityislahjakkuuden noteeraava koulutarkastaja nimeää hänet Valkoiseksi Tiikeriksi – geneettiseksi harvinaisuudeksi, jollainen syntyy viidakossa korkeintaan kerran sukupolven aikana. Kirja seuraa Balramin tietä syrjäisestä maalaiskylästä menestyväksi yksityisyrittäjäksi ”teknologian ja ulkoistamisen pääkaupunkiin” Bangaloreen. Rikoksen avulla menestynyt yrittäjä on valintoihinsa tyytyväinen: ”Aina on mahdollista jäädä kiinni. … Univormuun pukeutunut mies voi jonakin päivänä osoittaa minua sormella ja sanoa: Aika on loppu. … oli kaiken sen arvoista tietää, vaikka vain päivän, tunnin, minuutinkin ajan, mitä on olla olematta palvelija.”
Balram Halwai kertoo tarinansa Kiinan pääministerille osoitetuissa kirjeissään. Hän kiteyttää kotimaansa tilan muutamalla virkkeellä: ”Te kiinalaiset olette ilmeisesti, sir, päässeet meitä pidemmälle kaikin mahdollisin tavoin, mutta teiltä puuttuvat yksityisyrittäjät. Ja meidän maallamme, vaikka meiltä puuttuvat juomavesi, sähkö, viemäröinti, julkinen liikenne, taju hygieniasta, kurista ja järjestyksestä, kohteliaisuudesta tai täsmällisyydestä, on yksityisyrittäjiä. … Ja nämä yksityisyrittäjät – me yksityisyrittäjät – ovat perustaneet kaikki nämä ulkoistamisyritykset, jotka käytännöllisesti katsoen pyörittävät koko Amerikkaa tällä hetkellä.”
Kirjan kertojan mukaan elämme keltaisen ja ruskean miehen – kiinalaisen ja intialaisen – vuosisataa: valkoinen mies on tuhonnut niin aivonsa kuin lisääntymiskykynsä matkapuhelimien käytöllä. Parin vuosikymmenen kuluttua globaalin talouspyramidin huipulta löytyy ainoastaan keltaisia ja ruskeita miehiä. Valkoinen ylivalta on romahtanut, ja maailman rikkaudet ovat entistä harvempien käsissä.
Teksti: Olli Laine, Yle Kulttuuri
Kirjasarjan viimeisessä jaksossa 8.8. pokeriammattilainen Ville Wahlbeck keskustelee Aravind Adigan romaanista Valkoinen tiikeri.
Lisää: 10 kirjaa rahasta
tiistaina 09.08.2011
Vaikka Aravind Adigan kirja Valkoinen tiikeri kuvaakin intialaisen yhteiskuntaluokan kahtia jakoa ja maan nopeaa talouskasvun toisia puolia niin eilien ohjelma oli sinsänä aikana populistinen siinä mielessä että siitä sai käsityksen että taloudellinen hyöty Intiassa kohdistuu vain pieneen osaan maan väestöstä. Jos ajatellaan Intiaa vuonna 1991 niin ainakin yksi asia oli silloin selvä nimittäin se että se oli konkurssin partaalla oleva valtio.
Intia joutui turvautumaan Maailmanpankin apuun ehtona että se pitää avatautua taloudellisesti puolisosialistisestä sunnitelmatalousjärjestelmästä jonka Intian ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru oli luonnut 1950-luvun lopulla.
Tämä Nehrun ajama suunitelmatalous ei toiminut sillä siitä hyötyi vain ne jotka osasivat hyödyntää systeemiä ja enkä tarkoita nyt korruptiota. Nehrun systeemi perustui kapitalismin ja sosialismin välille lähinnä lähemmäks sosialismia kuin kapitalismia. Isojen lähinnä valtionyhtiöiden tuotantoa ja yksityissektorin kilpailua pyrittiin vähentämään kaiken maailman määräyksin ja säädöksin. Autoteollisuus joka alkoi Intiassa jo sen itsenäistymisen jälkeen intialaisten omien yritysten myötä joutui tämän kummallisen sotkun sekaan. Autoteollisuudesta tuotetut henkilöautot tulivat puolivalmiina uunista ulos sillä systeemi ei tuntenut termiä nimeltään tuotevalvonta tai kilpailu. Autoteollisuus ei sannut Intiassa valmistaa kokoautoa vaan osat piti eri toimioiden kanssa lopullisesti koota yhteen. Käytännössä tämä tarkoitti että vain yksi firma valmistaa korin muut moottorin toiset katon ja ovet ja toiset tekevät tekniset osat.
Sama periaate oli linja-autoissa, rekoissa, kuorma-autoissa ja traktoreissa ja jne. Ainoastaan skootterit oli vapautettu tästä hullunymyllystä. Nehrun puolisosialismi toimi vain paperilla. Kaikkiin liiketoimintaan piti saada lupa. Ulkomaankaupalle piti saada lupa jonka saaminen vaati tietenkin kontakteja ja lahjontaa. Syntyi ns lupaoligarkia . Ne liikemiehet jotka sai luvan tienasi miljoonia dollareita liiketoiminnallaan ja kilpailua ei ollut. 1990-luvulta asti Intian talous alkoi avautua. Syyä oli valtion vararikko ja neuvostokaupan loppuminen. Intia oli Suomen rinnalla suurin clearing taloutta harrastava SEV:in ulkopuolella oleva valtio.
Nykyään Intian markkina johteinen talous on nostanut noin 20 miljoonaa ihmistä köyhyydestä. Mikään kehitysapu tai muunlainen taloussysteemi kuin nykyinen markkinatalous ei ole onnistunnut siinä.
Intia on menestystarina. Eihan Etelä-Korean tyyppinen mutta sen alueen suurin taloudellinen tekijä verrattuna sen naapureihin. Pakistan joka on Intian naapauri oli itsenäistymisen aikana alueen rikkain valtio nyttemmin se on ollut lukemattomien vallankaappausten runtelema valtio joka on ns failed state.
Intian talouskasvun taustalla on valtion demokraattiset instituutit ja sen 1950-luvulla tapahtunut maareformi. Pakistanin ongelmana on lähinnä Sindhin maakunnasta olevaa perhettä suurmaanomistaja Bhutot ja teollisuussuku Zardarit. Mainitsematta tietenkin tärkeintä instituuttia eli asevoimia.
Intian taloudellinen varaus heijastuu kaus. Siitä hyötää kaikki jopa Mumbain slummissa asuvat ihmiset. Kirjan päähenkilö on yksiheistä.
Intian talous oli 40 vuotta sitten nykyperspektiivissä tavallisen keskiverto afrikkalaisen valtion elintasoluokkaa nyttemmin se on Latinalaisen Amerikan suurtenvaltioiden kuten Brasilian luokkaa.
Eli jos 40-vuotta sitten Intia oli tämänpäivän Nigeria niin millainen valtio Nigeria oli 40-vuotta sitten? Sopiii vain kysyä
Intia olisi voinut olla Etelä-Korea tai Taiwan mutta siihen se tarvitsee aikanakin 50 vuotta. Vuonna 1947 jos Nehru olisi ollut markkinahenkinen poliitiiko niin Intia voisi olla Etelä-Korean rinnalla oleva isotaloudellinen tekijä mutta se valitsi toisen tien joka ei toiminut.
Nyt Intia on onnistunnut siinä josta monet Afrikan valtiot vain pystyvät haaveilemaan.
– Rahul Somani (ei varmistettu)
Kirjoita uusi kommentti