Sirpaleinen elämä

Julkaistu maanantaina 07.06.2010 0 60

Synnyin alkoholistiäidin ainoaksi lapseksi. En saanut huomiota tarpeeksi vaikka äiti hoitikin kotiin aina ruokaa ja pesi vaatteitani, mutta normaali suhtautuminen omaan lapseen puuttui. Minä huolehdin äidistä.

En saanut huomiota myöskään koulussa, sillä minua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Häpesin itseäni, olin arka ja näytin heikolta. Silti etsin sitä jotain mihin voisin luottaa. Isäni asui muualla ja häntäkin ohjasi Kuningas Alkoholi. Lapsuudessani sain kokea todella paljon tyhjiä lupauksia ja silti halusin vain sokeasti luottaa johonkin.

Kaverit

14-vuotiaana aloin kokeilemaan alkoholia, se tuntui hyvältä. Sellaiselta johon voin luottaa ja joka antoi minulle huomiota, sen avulla myös sain huomiota. Aloin nuorten diskoissa valepyörtyilemään eli esittämään, että olin saanut alkoholimyrkytyksen tai että olin pyörtymässä. Sain ihmiset hätääntymään ympärilläni, ja nautin siitä. Olin huomion keskipisteenä, ja silloin syntyi myös addiktio-sairauteni

Kun huomasin, että päihteillä sain muiden huomion kiinnittymään itseeni aloin vetämään huumeita 17-vuotiaana. Ajattelin, että amfetamiini ja muut huumeet tuovat elämääni jotain sellaista mistä olin ennen vain osannut haaveilla. Kaikki oli siinä aineessa mitä veti, koko elämä

En halunnut elää kahdeksalta töihin ja neljältä takaisin -elämää, minusta se oli tylsää. Paljon mieluummin istuin kavereideni kanssa vetämässä aineita; polttelemassa kannabista, vetämässä nappeja tai pyörimässä piripäissä ja tekemässä varkauksia. Olin saanut elämääni uudet kaverit ja heistä muistin myös kertoa vanhemmilleni ja kehua kuinka he nyt pitävät minusta huolen. Olihan siinä sitä jotakin yhteyttä kun kiskottiin yhdessä roipetta, muuten ei sitten toisiamme tunnetukkaan. Sieltä sain niitä ihmisiä joihin "rakastuin"

Rappukäytävissä

Aloin seurustelemaan ja suunnittelemaan jopa perhettä, kunhan vain sain jotain päihdettä samalla. En osannut olla toisten kanssa tekemisissä jos en ollut jotenkin sekaisin, koska selvin päin häpesin itseäni.

Samassa porukassa oli vanhempia ja samanikäisiä kuin minä, kutsuin heitä isoveljiksi, isiksi ja joskus jopa äideiksi. He olivat minun perheeni. Ensin rakkaussuhde päihteisiin ja sen myötä uudet kaverit. En halunnut muuta. Joskus kun huomasin, että olin nukkunut rappukäytävissä jo muutaman yön alkoi päässäni kehkeytyä ajatus, että olisihan se ihan kiva syödäkin joskus, ja niinpä sain aina paikan jostakin laitoksesta.

Ensin menin katkolle ja sieltä yleensä psykiatriselle. Laitokset olivat turvapaikkoja joissa sain aina levätä ja kerätä voimia jotta taas jaksan kentällä. Joskus kokeilin myös koulunkäyntiä, mutta en silloinkaan myöntänyt olevani sairas, olin vain kohtuukäyttäjä jolla joskus vain karkasi mopo käsistä ja potkittiin ulos koulusta. Minulle mielestäni keksittiin ongelma. Ongelma ei ollut minussa vaan muissa

Olin taitava valehtelemaan ja saamaan sillä tavalla rahaa päihteisiin. Valehtelin etten käytä rahoja päihteisiin ja vaikka, että pysyn kotona tulevan viikonlopun. Heti kun olin saanut rahat käteeni tuli "yllättäen" puhelinsoitto kaverilta joka tarvitsi välttämättä juuri minun apuani ja tukeani. Auttamisreissut venyivätkin toisinaan viikkojen tai kuukausien pituisiksi päätyen jossain toisella puolella Suomea kuin mistä olin lähtenyt. Yleensä makasin psykiatrisella josta äitini sai minut hakea tai poliisilaitoksella, tai vankisellissä josta ei niin vain sitten mihinkään lähdettykään.

Apua uskosta

Raitistumiseni lähtee käyntiin oikeastaan vuodesta 2004, jolloin tulin ensimmäisen kerran uskoon. Olin tullut siihen pisteeseen, että ymmärsin päihteiden vetävän minua enkä minä päihteitä.

Olin kuullut uskonasioista jo ihan lapsena kun isoäitini kertoi Jeesuksesta. Kävin myös seurakunnan kuorossa ja turvasin Jumalaan ennen päihteidenkäyttöäni. Rippikoulussa olin kokenut Pyhän Hengen läsnäolon ja tehnyt uskonratkaisun joka ei silloin valitettavasti ollut mikään pysyvä ratkaisu ollut kun en oikein ymmärtänyt asioita.

Olin siis ymmärtänyt, että päihteidenkäyttöni ei ole nyt aivan vain kohtuukäyttöä. Olin raahannut itseni seurakunnan kokoukseen ja tehnyt uskonratkaisun ja tiedostanut nuo uskonasiat. Soitin tädilleni innoissani, että olen nyt uskossa. Mutta silloin katsoin liikaa ihmisiin, ajattelin että nyt saisin todella paljon uusia kavereita, ja että he hyväksyisivät minut ja kaikki olisi ihanaa ja helppoa.

Asiahan ei niin mennyt enkä saanut niitä uskovia ystäviä joten retkahdin takaisin käyttömaailmaan. Aloin viihtymään kauemmin laitoksissa ja olemaan enempi kristillisissä laitoksissa. Joskus olin joitakin kuukausia raittiina, mutta aina vain en saanut niitä uskovia ystäviä kun en päässyt laitoksen jälkeen kiinnittymään mihinkään. Pidin itseäni liian nuorena menemään mihinkään itsehoitoryhmiin enkä saanut mitään kiintopistettä. En vain yksinkertaisesti kyennyt olemaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä laitoksen ulkopuolella ilman päihteitä.

Koin sisälläni koko ajan rauhattomuutta. Enkä vieläkään ymmärtänyt, että olen sairas. Ajattelin aina, että tämä on vain jokin läpihuutojuttu mistä selvitään ja sitten siitä todistellaan kuinka hienosti on selvitty. En ajatellut että se vaatisi töitä koko elämän ajaksi, en ajatellut että itseä pitäisi jotenkin hoitaa ja ennen kaikkea rakastaa. Itseni rakastaminen oikeasti tuntui olevan mahdotonta.

Tutkimusmatka itseen

Kun elämäni alkoi mennä hyvin menin naimisiin ja sain lapsen. Silloinkaan en ymmärtänyt, että pitäisi jotenkin toipua. Puhuin siitä, mutten tiennyt mitä se oikeastaan tarkoittaa.

Mieheni löysi toisen ja meni tämän kanssa naimisiin. Minä jäin yksin lapsen kanssa ja otin superäidin roolin. Tuo superäiti teki siinä oman lapsensa hoitamisen ohella päihdetyötä, väsyi ja retkahti. Viimeisin retkahdukseni, joka kesti puoli vuotta, on ollut elämäni rankin ja opettavaisin.

Olen alkanut tehdä itseeni tutkimustyötä, alkanut oivaltaa että olen sairas ja sairauteni nimi on addiktiosairaus. Minulla on paljon ongelmia; läheisriippuvuus ja hyväksytyksi tulemisen pakkomielle, mutta olen alkanut toipua, olen kiinnittynyt ryhmiin ja tiedän mitä on toipuminen.

Vaikka kaikki meni viimeisen retkahduksen myötä, ennen kaikkea se, että lapsi huostaan otettiin, opetti se minulle sen etten voi vain addiktiomaisesti ajatella itseäni, olen osa suurempaa yhteisöä, jossa täytyy vain olla niin kuin säännöissä sanotaan.

Jos unohdan itseni, en voi hoitaa edes omaa lastani. En voi elää lapseni kautta tätä elämää, minun täytyy työskennellä koko elämäni. Minä saan rakastaa itseäni niin paljon että en halua pilata itseäni päihteillä. Nyt olen saanut uusia ystäviä jotka eivät käännä minulle selkää vaikka mikä olisi vaan ihan aidosti välittävät minusta ilman päihteitä, en häpeä enää sairauttani vaikka jotkut eivät sitä hyväksykään, minä itse hyväksyn.

Vaikka joskus saatan saada kiinni itseni itsesäälin katalasta verkosta, saan silti itseni kiinni enkä päästä itseäni käyttämään päihteitä. On ihanaa olla selvin päin ja rakastaa sanaa toipuminen sanan ihan aidolla merkityksellä :D

Tänä päivänä olen tekemisissä lähes päivittäin ihmisten kanssa, selvin päin, harrastan tanssia ja nautin elämästä. En häpeä itseäni vaan rakastan. Vaikka elämässäni on tälläkin hetkellä ahdistusta, en lähde enää ratkomaan niitä päihteillä vaan otan aikalisän, juttelen ja rauhoitun.

Nina