Hieno ohjelma teillä. Minulla on saman tyyppiset kokemukset.
Uskovaisuus kotona toi toki turvaakin (ei tarvinnut pelätä alkoholiongelmia), mutta toi se myös ahdistusta.Häpesin sitä kotini helluntalaisuutta.Äitini erityisesti harrasti sitä: Rukouksia polvillaan, suureen ääneen huutamista, kiellot opiskeluista -koskapa se muka ei ollut Jumalan tahto.
Koulukaverien kiusaamista:" Herppalaisia" olin minäkin..
Oli kaikenlaista arkielämän hankaluutta ja myöhemmin sitten pettymistä esimerkiksi opintojen hylkäämisestä. Koko tulevaisuus meni vähän pieleen.
Oli pakko karata kotoa,ja ottaa ensimmäinen jätkä, joka mukaansa huoli. Sitten lapset, Sairaudet, ristiriidat, avioerot ja pysyvät psyykkiset ja fyysiset sairaudet.
Vaikka kuinka olen pyrkinyt jo edesmenneelle äidilleni antamaan anteeksi, en meinaa onnistua:
Hän lienee taivaassa, mutta minä jatkan kärsimystäni täällä. Monesti vaan tulee mieleen, että ehkä lapseni EI OLISI kehitysvammainen, jos olisin saanut rauhassa opiskella ja katsoa, tuoko elämä OIKEAN puolison eteen.Silloin ei "susipareja " hyväksytty, ainakaan uskovaispiireissä.Oli pakolla mentävä naimisiin ihmisen kanssa, joka ei edes se oikea ollut.
Usko ja ne hienot asiat, joita se tuo esille, ovat ehdottoman tärkeitä! Kansakunnan moraali rapisee muuten. Mutta pakkosyöttö EI ONNISTU koskaan: Jää nämä loppuelämän pahat mielet..Ei enää edes yli viisikymppisenä tiedä, keneltä pitäisi pyytää anteeksi vai olenko minä itse edelleen se syyllinen, syntinen...Mihin?
sunnuntaina 19.12.2010
Hieno ohjelma teillä. Minulla on saman tyyppiset kokemukset.
Uskovaisuus kotona toi toki turvaakin (ei tarvinnut pelätä alkoholiongelmia), mutta toi se myös ahdistusta.Häpesin sitä kotini helluntalaisuutta.Äitini erityisesti harrasti sitä: Rukouksia polvillaan, suureen ääneen huutamista, kiellot opiskeluista -koskapa se muka ei ollut Jumalan tahto.
Koulukaverien kiusaamista:" Herppalaisia" olin minäkin..
Oli kaikenlaista arkielämän hankaluutta ja myöhemmin sitten pettymistä esimerkiksi opintojen hylkäämisestä. Koko tulevaisuus meni vähän pieleen.
Oli pakko karata kotoa,ja ottaa ensimmäinen jätkä, joka mukaansa huoli. Sitten lapset, Sairaudet, ristiriidat, avioerot ja pysyvät psyykkiset ja fyysiset sairaudet.
Vaikka kuinka olen pyrkinyt jo edesmenneelle äidilleni antamaan anteeksi, en meinaa onnistua:
Hän lienee taivaassa, mutta minä jatkan kärsimystäni täällä. Monesti vaan tulee mieleen, että ehkä lapseni EI OLISI kehitysvammainen, jos olisin saanut rauhassa opiskella ja katsoa, tuoko elämä OIKEAN puolison eteen.Silloin ei "susipareja " hyväksytty, ainakaan uskovaispiireissä.Oli pakolla mentävä naimisiin ihmisen kanssa, joka ei edes se oikea ollut.
Usko ja ne hienot asiat, joita se tuo esille, ovat ehdottoman tärkeitä! Kansakunnan moraali rapisee muuten. Mutta pakkosyöttö EI ONNISTU koskaan: Jää nämä loppuelämän pahat mielet..Ei enää edes yli viisikymppisenä tiedä, keneltä pitäisi pyytää anteeksi vai olenko minä itse edelleen se syyllinen, syntinen...Mihin?
– Anonyymi (ei varmistettu)