Kuusi ällää, lainkuuliainen, kunnollinen tyttö, kiltti tyttö, en riidellyt, en uhmannut aktoriteettejä. Minusta oli tulossa kunnon (nais)kansalainen. Korkeakouluun ja Maisteriksi, IT-alalle ja hyvää työhän - ylenin esimieheksi eikä haasteita puuttunut. Murruin, en ollut oppinut puolustautumaan - luulin että naisena pääsee läpi kunhan vain esittää järkevät argumenttinsa. Paloin lopuun ja löysin itseni psykiatrin penkiltä (vasta kolmisen vuotta ensimmäisen sairaslomani jälkeen). Psykiatrilla käynnistäni koin kamalan polttomerkin omaisen kommentin omalta äidiltäni: 'Sehän sekoittaa pään vain enemmän'. Siitä kohtaa ensimmäisen kerran tunnistin kiukun ja ajattelin 'entä sitten? Enhän voi jatkaa enää täydellisenä naisena, kun en siihen kyennyt. En tietäisi mten yhdistäisin tähän perheen. Nythän en edes jaksanut vaihtaa vaatteita nukkumaan mennessä ja päinvastoin.' Työelämä ei ollutkaan onnistumisen satu, vaikka olin tehnyt kaiken 'oikein', enkä ollut edes joutunut vielä ratkomaan balanssia perheen ja työn kanssa. Ihmettelin ja imettlen edelleen miten ihmiset sen tekevät. Mietin, nyt yli 5v työelämästä ulkona, että miten miten miten... Miten voisin elää elämäni naisena oikein ja antaa anteeksi sen mitä yhteiskunta (feministisine oikeusnäkemyksineen) minun kasvussani aiheutti. En koskaan halunnut olla harmiksi tai haitaksi, nyt minussa puhkuu inmto puolustaa arvojani, mutta keinot puuttuvat. Ehkä perustan perheen (ystävät ovat aina sanoneet nähneensä minut hyvänä äitinä jolloin minä aina 10v sitten nauroin kuin mojovalle vitsille) tai teen taidetta kaikesta siitä mitä olen joutunut 'ohjelmoimaan' uudelleen päässäni. Voisin olla hyvä äiti ja haaveilen siitä, mutta samalla tunnen äärimmäistä ahdistusta ja vastuuta siitä, miten tähän maailmaan voi synnyttää enää yhtään onnetonta eksyksissä olevaa ihmisrukkaa - eihän maailma voi pelastua. Olen pysähtynyt, olen jumissa. Kannan kaunaa, ja välillä pääsen siitä eroon. Mutta jaksanko nousta ja toteuttaa vielä haaveita, jotka eivät edusta yleistä näkemystä yhteiskuntakelpoisuudesta on minunlaiselleni kiltille ja kuuliaiselle ihmiselle todella vaikeuta asioita. Kukaan ei kuitenkaan tule ja tuuppaa loputtomiin. Liian monta vuotta on kulunut jo näin. Ehkä olisi minunkin aika jo tehdä jotain - ja unohtaa se tikapuupeli johon olin jo nousemassa. Olen edelleen hengissä.
Tämä oli minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä ohjelma avaten solmuja ajatuksissani, tunsin jotain tuttua johon uskoa. Uskoa olla itsenäinen nainen - ja nauttia elämästä kaikilla sen osa-alueilla. Kaikista suurin kunnioitus jälkikäteen olisi kuulla olleensa hyvä, lämmin ja rakastava ihminen.
maanantaina 20.12.2010
Kuusi ällää, lainkuuliainen, kunnollinen tyttö, kiltti tyttö, en riidellyt, en uhmannut aktoriteettejä. Minusta oli tulossa kunnon (nais)kansalainen. Korkeakouluun ja Maisteriksi, IT-alalle ja hyvää työhän - ylenin esimieheksi eikä haasteita puuttunut. Murruin, en ollut oppinut puolustautumaan - luulin että naisena pääsee läpi kunhan vain esittää järkevät argumenttinsa. Paloin lopuun ja löysin itseni psykiatrin penkiltä (vasta kolmisen vuotta ensimmäisen sairaslomani jälkeen). Psykiatrilla käynnistäni koin kamalan polttomerkin omaisen kommentin omalta äidiltäni: 'Sehän sekoittaa pään vain enemmän'. Siitä kohtaa ensimmäisen kerran tunnistin kiukun ja ajattelin 'entä sitten? Enhän voi jatkaa enää täydellisenä naisena, kun en siihen kyennyt. En tietäisi mten yhdistäisin tähän perheen. Nythän en edes jaksanut vaihtaa vaatteita nukkumaan mennessä ja päinvastoin.' Työelämä ei ollutkaan onnistumisen satu, vaikka olin tehnyt kaiken 'oikein', enkä ollut edes joutunut vielä ratkomaan balanssia perheen ja työn kanssa. Ihmettelin ja imettlen edelleen miten ihmiset sen tekevät. Mietin, nyt yli 5v työelämästä ulkona, että miten miten miten... Miten voisin elää elämäni naisena oikein ja antaa anteeksi sen mitä yhteiskunta (feministisine oikeusnäkemyksineen) minun kasvussani aiheutti. En koskaan halunnut olla harmiksi tai haitaksi, nyt minussa puhkuu inmto puolustaa arvojani, mutta keinot puuttuvat. Ehkä perustan perheen (ystävät ovat aina sanoneet nähneensä minut hyvänä äitinä jolloin minä aina 10v sitten nauroin kuin mojovalle vitsille) tai teen taidetta kaikesta siitä mitä olen joutunut 'ohjelmoimaan' uudelleen päässäni. Voisin olla hyvä äiti ja haaveilen siitä, mutta samalla tunnen äärimmäistä ahdistusta ja vastuuta siitä, miten tähän maailmaan voi synnyttää enää yhtään onnetonta eksyksissä olevaa ihmisrukkaa - eihän maailma voi pelastua. Olen pysähtynyt, olen jumissa. Kannan kaunaa, ja välillä pääsen siitä eroon. Mutta jaksanko nousta ja toteuttaa vielä haaveita, jotka eivät edusta yleistä näkemystä yhteiskuntakelpoisuudesta on minunlaiselleni kiltille ja kuuliaiselle ihmiselle todella vaikeuta asioita. Kukaan ei kuitenkaan tule ja tuuppaa loputtomiin. Liian monta vuotta on kulunut jo näin. Ehkä olisi minunkin aika jo tehdä jotain - ja unohtaa se tikapuupeli johon olin jo nousemassa. Olen edelleen hengissä.
Tämä oli minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä ohjelma avaten solmuja ajatuksissani, tunsin jotain tuttua johon uskoa. Uskoa olla itsenäinen nainen - ja nauttia elämästä kaikilla sen osa-alueilla. Kaikista suurin kunnioitus jälkikäteen olisi kuulla olleensa hyvä, lämmin ja rakastava ihminen.
Kiitos.
– Kolmevitonen (ei varmistettu)