Tahdoin ilmaista pettymykseni Moffatin juonenkäänteisiin kun aiheesta keskusteltiin joskus kaksi sivua sitten, mutta en ehtinyt (tämä keskustelu etenee nopeammin kuin DW:n jaksot!)...
Palaan kuitenkin vielä aiheeseen ja ruikutan siitä, että kaipaan Daviesin aikoja, jolloin sarjassa oli vielä jonkunlaista naiivia innostusta. Nyt kaikki tuntuu olevan niin väkinäisen tyylikästä ja coolia. Kaikki tarinalinjat näyttävät pyörivän Amyn ympärillä. Amykin on ollut hahmona vähän pettymys: naishahmo, joka on pintapuolisesti itsenäinen, mutta viime kädessä tarvitsee kuitenkin miestä pelastamaan itsensä pulasta.
Pidin niistä Daviesin kausien jaksoista, joissa Tohtori kävi auttamassa tavallisia kaduntallaajia näiden ongelmissa; Gatissin kirjoittama Night Terrors (jossa oli mörköjä pikkupojan kaapissa) oli pieni paluu näihin aikoihin, ja tuntui kaikkien Amy-siellä-Amy-täällä-sotimisten välissä virkistävältä.
Mutta nyt taas katsomaan, kolme jaksoa rästissä, ehkä joku niistä yllättää positiivisesti...

– Mimi (ei varmistettu)