(Kuinkahan kauan YLE sietää meidän pohdintoja tällä foorumilla... ollapa kunnon DW-keskustelupaikka)
Lempijaksoista: 6. kauden ehdoton ykkönen on The Doctor's Wife/Parempi puolisko. Gaiman soitteli minun sydänjuuriani niin pakahduttavasti, että 7. kauden Gaiman-jakso ei voinut olla muuta kuin pettymys. Kyyneleet tulevat silmiin kun vain ajattelen, mitä Idris-Tardis oli aina halunnut sanoa Tohtorille.
Muuten Top Ten menee minulla näin:
10. Gridlock. Puistattava asetelma, perinteisiä seikkailukäänteitä, Kymppitohtori loikkii, Martha ottaa paikkansa.
9. Doomsday. Yksi taidokkaimpia katsojanitkettämisjaksoja tarinankerronnan historiassa.
8. The End of Time. Tätä on oikeastaan vaikea sijoittaa listalle tai ylipäätään ajatella muuten kuin eeppisten asioiden tykityksenä. Wilfred. (Harmi vain, että RTD pilasi aikoinaan neljän koputuksen raastavan vaikutuksen hehkuttamalla sitä liikaa etukäteen - tässä kohtaa kadehdin niitä jotka ovat katsoneet sarjaa YLEn tahtiin.) Kahvilakohtaus. John Simm ja kalkkuna (voi vain kuvitella, millaista sitä on ollut katsoa ensiesityksessä, joulupäivän ähkyssä). James Bond ja sen sylki. Jäähyväiskierros.
7. The Eleventh Hour. Matt Smith on hyvä, mutta jakson kruunu on pikku Caitlin Blackwood. Pisteet Adam Smithille, ohjaajalle joka sai (ilmeisesti suoraan pystymetsästä reväistystä) lapsinäyttelijästä tällaisen suorituksen irti. Sitä pientä hymynkaretta, kun Amelia Pond sanoo: "Can I come?", joka on vielä takuulla Moffatin vastaus Daviesin "I don't want to go" -repliikille edellisessä tarinassa.
6. The Empty Child/Doctor Dances. Britit osaavat tämän sotanostalgialla pelaamisen, vaikka tuntuukin että Moffat varastaa Suomen tarinaa: "pieni saari yksin ylivoimaista vihollista vastassa" - really? Monsteri kilpailee enkeleiden kanssa kaikkien aikojen ykköspaikasta. Captain Jack + Ysitohtori = IHQ.
5. The Doctor's Wife. Tardisin huomiot osuvat suoraan sydämeen. Suranne Jonesia käytetään usein tällaisissa kovanpehmeissä rooleissa, ja tässä hän loistaa tavallistakin kirkkaammin.
4. Vincent ja Tohtori. Doctor Whon ideaan on kai alusta alkaen kuulunut jonkinlainen kevyen opettavainen tai sivistävä sivubonus. Voiko taidehistoriaa opettaa tämän hurmaavammin? Ja sitäkin hämmästelen, kuinka masennusta ja itsemurhaa on mahdollista käsitellä näin riipaisevasti ja silti pysyä kokoperheen seikkailusarjana.
3. Human Nature/Family of Blood. Sarja pyöräytetään päälaelleen: scifisarjan sijasta huomaammekin katsovamme laadukasta historiallista BBC-draamaa. Freema Agyeman saa näyttää kyntensä: Martha joutuu lähes yksin ylläpitämään Doctor Who -puolta tarinasta. Näiden jaksojen jälkeen olin satavarma, että kun David Tennant lähtee sarjasta, sarja loppuu. Kukaan ei voi olla Tohtori hänen jälkeensä.
2. Blink. Tämä jakso todisti, että olin väärässä. Doctor Who kykenee elämään ja voimaan hyvin myös ilman Tennantia. Täydellinen tarina on hauska, fiksu ja jännittävä. Pelottavimmat monsterit ikinä: enkelien tarina olisi saanut jäädä tähän. Uudelleenlämmitys söi niiden eeppisyyttä.
1. Midnight. Henkeäsalpaavaa näyttelijäntyötä kautta linjan, armoton juonenkuljetus ja opetus, joka kouraisee syvältä, kylmällä kädellä. Loppukohtaus Donnan kanssa - "Don't do that" -gagin viimeinen (?) käyttö.
Ulkopuolelle jäi vielä monta hyvää. Waters of Mars, kirjastojaksot, Tulisijan tyttö, monta joulujaksoa, monta finaalia.
tiistaina 02.07.2013
(Kuinkahan kauan YLE sietää meidän pohdintoja tällä foorumilla... ollapa kunnon DW-keskustelupaikka)
Lempijaksoista: 6. kauden ehdoton ykkönen on The Doctor's Wife/Parempi puolisko. Gaiman soitteli minun sydänjuuriani niin pakahduttavasti, että 7. kauden Gaiman-jakso ei voinut olla muuta kuin pettymys. Kyyneleet tulevat silmiin kun vain ajattelen, mitä Idris-Tardis oli aina halunnut sanoa Tohtorille.
Muuten Top Ten menee minulla näin:
10. Gridlock. Puistattava asetelma, perinteisiä seikkailukäänteitä, Kymppitohtori loikkii, Martha ottaa paikkansa.
9. Doomsday. Yksi taidokkaimpia katsojanitkettämisjaksoja tarinankerronnan historiassa.
8. The End of Time. Tätä on oikeastaan vaikea sijoittaa listalle tai ylipäätään ajatella muuten kuin eeppisten asioiden tykityksenä. Wilfred. (Harmi vain, että RTD pilasi aikoinaan neljän koputuksen raastavan vaikutuksen hehkuttamalla sitä liikaa etukäteen - tässä kohtaa kadehdin niitä jotka ovat katsoneet sarjaa YLEn tahtiin.) Kahvilakohtaus. John Simm ja kalkkuna (voi vain kuvitella, millaista sitä on ollut katsoa ensiesityksessä, joulupäivän ähkyssä). James Bond ja sen sylki. Jäähyväiskierros.
7. The Eleventh Hour. Matt Smith on hyvä, mutta jakson kruunu on pikku Caitlin Blackwood. Pisteet Adam Smithille, ohjaajalle joka sai (ilmeisesti suoraan pystymetsästä reväistystä) lapsinäyttelijästä tällaisen suorituksen irti. Sitä pientä hymynkaretta, kun Amelia Pond sanoo: "Can I come?", joka on vielä takuulla Moffatin vastaus Daviesin "I don't want to go" -repliikille edellisessä tarinassa.
6. The Empty Child/Doctor Dances. Britit osaavat tämän sotanostalgialla pelaamisen, vaikka tuntuukin että Moffat varastaa Suomen tarinaa: "pieni saari yksin ylivoimaista vihollista vastassa" - really? Monsteri kilpailee enkeleiden kanssa kaikkien aikojen ykköspaikasta. Captain Jack + Ysitohtori = IHQ.
5. The Doctor's Wife. Tardisin huomiot osuvat suoraan sydämeen. Suranne Jonesia käytetään usein tällaisissa kovanpehmeissä rooleissa, ja tässä hän loistaa tavallistakin kirkkaammin.
4. Vincent ja Tohtori. Doctor Whon ideaan on kai alusta alkaen kuulunut jonkinlainen kevyen opettavainen tai sivistävä sivubonus. Voiko taidehistoriaa opettaa tämän hurmaavammin? Ja sitäkin hämmästelen, kuinka masennusta ja itsemurhaa on mahdollista käsitellä näin riipaisevasti ja silti pysyä kokoperheen seikkailusarjana.
3. Human Nature/Family of Blood. Sarja pyöräytetään päälaelleen: scifisarjan sijasta huomaammekin katsovamme laadukasta historiallista BBC-draamaa. Freema Agyeman saa näyttää kyntensä: Martha joutuu lähes yksin ylläpitämään Doctor Who -puolta tarinasta. Näiden jaksojen jälkeen olin satavarma, että kun David Tennant lähtee sarjasta, sarja loppuu. Kukaan ei voi olla Tohtori hänen jälkeensä.
2. Blink. Tämä jakso todisti, että olin väärässä. Doctor Who kykenee elämään ja voimaan hyvin myös ilman Tennantia. Täydellinen tarina on hauska, fiksu ja jännittävä. Pelottavimmat monsterit ikinä: enkelien tarina olisi saanut jäädä tähän. Uudelleenlämmitys söi niiden eeppisyyttä.
1. Midnight. Henkeäsalpaavaa näyttelijäntyötä kautta linjan, armoton juonenkuljetus ja opetus, joka kouraisee syvältä, kylmällä kädellä. Loppukohtaus Donnan kanssa - "Don't do that" -gagin viimeinen (?) käyttö.
Ulkopuolelle jäi vielä monta hyvää. Waters of Mars, kirjastojaksot, Tulisijan tyttö, monta joulujaksoa, monta finaalia.
– VV (ei varmistettu)