Nyt minut kyllä paiskataan pimeään kellariin itkevien enkelien sekaan, kun sanon tämän, mutta en ole kovinkaan pahoillani tästä jaksosta. Tuli tietenkin vähän surullinen olo Tohtorin puolesta kun hän jäi taas yksin (mutta ei oletettavasti kovinkaan pitkäksi aikaa!) mutta Amysta en oikein koskaan erityisemmin pitänyt (Rory oli kyllä oikein sympaattinen), joten uusi kumppani on mielestäni tervetullutta vaihtelua. Jakso oli kyllä oikein jännittävä ja toi osan enkelien eeppisyydestä ja pelottavuudesta takaisin (ne eivät liikkuneet, JES!)
Dalekeista vielä että ne ovat hippusen kärsineet Moffatin aikakaudella. Ensin ne marssitettiin näyttömölle aivan liian pian Matkan pään jälkeen, eivätkä ne edes punoneet mitään suuruudenhulluja suunnitelmia kaiken olevaisen pään menoksi. Claran ensiesiintymisjakso sen sijaan oli erittäin hieno ja nautittava ihmiseksi itseään luulevaa dalekia myöten. Se että dalekit unohtivat Tohtorin on taas katsojien kannalta huono asia, koska se syö Tohtorin ja peltipäiden kohtaamisten dramaattisuutta. Uskon kuitenkin, että unohdus ei ole lopullinen...
Tällä kaudella dalekit eivät ole yltäneet niin näyttävään paluuseen kuin aina yhtä ikimuistettavassa Pois radalta -episodissa. Se tunne, kun särisevä, monotoninen lausahdus kajahti kaiuttimista: "Exterminate! Exterminate!" Siinä vaiheessa kylmät väreet juoksivat selkää pitkin, hengitys pysähtyi ja purskahdin itkuun yhtä aikaa Sarah Janen kanssa. Sellaista hirvittävää kauhua en ole Tohtorissa sen koommin kokenut.

– Bannakafalatta (ei varmistettu)